Kävinpä ajattelemaan asennoitumista.
Sitä, miten kukainenkin sen kuppinsa näkee.
Omani on lähes poikkeuksetta puoli täynnä.
Se on äidiltä perittyjä ominaisuuksia.
"Vaikka mikä olisi, niin ajattelepa, että voisi olla vielä huonomminkin."
Ja kas, oma juttu ei ole enää niin toivoton
Juttu.
Iloitsin facebookissa onnistuneesta palkkaneuvottelusta seuraavanlaisesti:
Sain statukseen myös kommentin, joka oli kaikella hyvällä tarkoitettu, mutta joka siitä huolimatta ärsytti. Sen sisältö oli (tietenkin hymiöiden siivittämänä) se, että kyllä se yrittäjän arki vielä iskee silmille.
Huomasin ajattelevani kommenttia vielä monta tuntia sen lukemisen jälkeen, ja mietin, että miksi se vaivaa minua niin paljon.
Tulin seuraaviin tuloksiin.
Ärsyynnyin siitä, että aivan kun minä en tajuaisi, että yrittäjyys on rankkaa, eikä se suinkaan aina ole onnistumista ja ruusuilla tanssimista. Koin kommentin alentuvana päähäntaputteluna "voi sitä pientä, kyllä se karu realismi vielä sieltä tulee, ja sinutkin lannistaa".
En minä luule, että asiat taianomaisesti järjestyvät ja hoituvat.
En minä kuvittele, että yrittäjyyden mukana tullut vapaus tarkoittaisi pelkästään pitkiä kahvihetkiä ystävien kanssa keskellä päivää.
En minä ole optimisti, jolle realismia ei ole olemassa.
Sen sijaan olen ihminen, joka haluaa nähdä vaikeuksissakin mahdollisuuden.
Olen ihminen, joka uskoo, että omalla asennoitumisella voi muokata sitä millaisena elämänsä kokee.
Tuo on mielestäni kummallinen piirre (ja ehkä kovin suomalainen), että kun joku iloitsee jostakin, on heti muistutettava, että eläpä nyt liikaa riemuitse, että kyllä se sykkyys sieltä nurkan takaa vielä sinunkin päällesi kosahtaa.
Ja mitä sitten jos kosahtaakin? Se on sen hetken ongelma.
Elämä on liian lyhyt huolehtimaan etukäteen sellaisesta, jota varmasti murehtii ihan tarpeeksi sitten kun se on ajankohtaista.
Sitäpaitsi, kyseinen riemu johtui rahan lisäksi siitä, että rohkenin ottaa palkkion uudestaan puheeksi sen jälkeen kun se oli jo sovittu. Juttu osoittautui odottetua työläämmäksi, eikä sovittu korvaus ollut mielestäni kohtuullinen.
Olen vielä aika arka ja kokematon näissä asioissa, joten melkein annoin koko asian olla ja ajattelin sitä oppirahojen maksamisena.
Onneksi kollega rohkaisi keskustelemaan asiasta reilusti, ja kas, se kannatti!
Noh, eipä tuo mitenkään vakavaa ole, mutta sai minut entistä vakaammin kannattamaan omaa ajattelutapaani.
Nyt on perjantai, käykäämme siihen ihanan Veronica Maggion tahdissa.
