Toisessa kaupungissa

Helsingissä satoi lunta ikkunanpielet umpeen ja kaupunki vaipui pehmeään vaippaan.
Ystävän syntymäpäivälahjakeikka oli pitkä. Ja outo.
Ja Kokemus.

Kuohuviini oli halpaa ja ravintola liian täynnä.
Törmäsin vanhaan koulukaveriin, jonka äiti huomautti käyvän pukutöissä.
Ajoimme metrolla Kurviin.
Ahtauduimme pieneen kapakkaan.

Siellä oli se poika, joka nykyään tulee vastaan elokuvajulisteissa.
Joka silloin yhdeksän vuotta sitten oli samassa pienryhmässä.
Ja säesti itse itseään ja lauloi niin kauniisti.
Juuri ennen minua.
Ja minä lauloin nuotin vierestä ilman säestystäkin.

Hänestä tuli näyttelijä.
Minusta tämmöinen harhailija.

Aika on pysähtynyt kylmyyteen

Ulko-ovella pakkanen tuoksui menneisyydelle.
Ylitetyn kotiintuloajan varastetuille minuuteille.
Ensimmäisille avuttomille suudelmille.
Kylmille hapuileville sormille lämpimällä iholla.
Kahdelle jäähileiselle lonkerolle.

Naapurikorttelin puulämmitys tuoksui kotitien alulle.
Viimeisille metreille, tonnin painoiselle urakalle.
Eteisessä vastaan vyöryi lämpöhalaus.
Tuhannet pienet piikit kiipesivät paidan alle ja pistelivät tunnottomuuden kadotukseen.

Pakkanen palaa vuosittain mukanaan muistot.

Voi, miten kauniisti ystävä laulaa.