Ajaessa

Enää kaksi kuukautta dieettiä. Takana yli puolet ja kymmenen piste kaksi kiloa.
Edessä hippusen verran vähemmän. Silti aika paljon.
Viime viikolla olisin halunnut antaa olla, mutta sitten muistin miten hyvä on nyt.
Kun pää vastaa kehoa.
Eikä inhoa. Itseään.
Ja sitten taas jaksoin.
Tänäänkin jaksan.

Tänään hyppään auton rattiin, yhdeksän vuoden jälkeen.
Jännittävää!
Inssi täytyy ajaa vielä tämän vuoden puolella, ennen uudistusta.

Mainostoimiston sijaisuutta tarjottiin joulukuun loppuun.
Suostuin, vaikka väsyttää.
Olen huono sanomaan ei.

Aamusta iltaan

Näin unta, että Bajo Cero pääsi esiintymään Saturday Night Liveen.
Olin kuolla kateudesta.
Eilen aamulla myöhästyin bussista, mutta tänä aamuna en.
Koko matkan on pimeää. Tykkään upota ajatuksiin ja olla osa bussin hytkettä.

Otin vastaan mainostoimiston sijaisuuden. Ensin päivä niitä töitä, sitten ilta omia.
Vaikka väsyttää, ei haittaa.
On oikeastaan hauskaa olla osa työyhteisöä.
Varsinkin, kun sen tietää määräaikaiseksi.

Epäoikeudenmukaista

Minä tapasin tällä viikolla tytön, jonka äiti oli tappanut itsensä.
Minä kuuntelin ja tein muistiinpanoja.
Kotona kirjoitin lehtijutuksi.
Tyttö vastasi itkun tulleen sitä tarkastaessa.

Koko haastattelun ajan minun teki mieli halata sitä.
Äiditöntä tyttöä.
Se näytti niin pieneltä siinä tuolilla, vaikka olikin jo toipunut.
Niin hyvin kuin toipua voi.

Illalla soitin omalle äidille.
Riitti, että kuuli äänen.

Isä

Minun isäni on tänään siellä kaukana.
Siellä Helsingissä.
Siellä, josta muutti 60-luvulla tänne. Tuohon puiston toiselle puolelle.
Tapasi äitini.
Hävisi tahallaan shakissa.
Meni naimisiin.
Sai siskon. Veljen. Veljen.
Ja minut.
Leipoi aamuisin ruisleipää.
Ripusti kattoon rimpuilutelineen.
Luki lattialla päivän lehteä kun piti nukuttaa.
Pakotti pinoamaan halkoja.
Haki nuokkarilta pois kun kotiintuloaika venähti.
Itki vieressä Heinähatussa ja Vilttitossussa.

Muutti äidin kanssa Helsinkiin lähes kymmenen vuotta sitten.
Onneksi on puhelin.
Ja halvat lennot.

Ystävä

Eilen olin vänkyrä.
Ruttuinen ja rätyssä.
Oli huonosti tämä. Tuntui vaikealta tuo. Ei huvittanut noin.
Kahvillekin vääntäydyin väkisin.
Kävellessä potkiskelin kiviä ja ajattelin myrkyllisiä ajatuksia.

Heti ensimmäisestä hymystäsi sulin.
Puhuttiin tästä. Naurettiin tuolle. Ei pidetty minään.
Voi ystävä, olet kultaakin kalliimpi.

Kahden kuukauden jälkeen

Sitä mukaa kun pienenen, vaatteeni suurenevat.
Osa jopa roikkuu.
Eikä vielä olla edes puolivälissä.
Ruokaa katsoo uusin silmin.
Ajatella, on ihmisiä, joille se on pelkkää ruokaa. Polttoainetta.
Minulle niin usein ollut myös ystävä, lohduttaja, turvasatama.

Ja miten kevyt on kävellä. Jopa tekisi mieli sännätä juoksuun.

Pidän tästä minästä, joka alkaa myös näyttää minältä.
Pimeästä en pidä. Tulisi kunnolla lunta.

Laihis

Aloitin elämäni ensimmäisen dieetin viikko sitten.

Hyvät puolet:
- olen laihtunut 3.1 kiloa
- en ole polttanut tupakkaa
Huonot puolet:
- ruoka ei tuo minkäänlaisia nautintoja

Kyllästyin siihen, että minä, jonka mielestä olen aina ollut ihan kiva tyyppi, en pitänyt itsestäni yhtään. Siispä ruikuttamisen sijaan päätin tarttua härkää sarvista. Toistaiseksi kaikki on mennyt jees. Vaikeinta oli viime viikon ensimmäiset viisi päivää, jolloin sai syödä pelkkää proteiinia. Keskiviikon kohdalla tuntui, että tofu tulee korvista ulos. Vielä olisi 15.7 kiloa tiputettavaa.

Samalla olen huomannut miten hyvin meillä syödään. Hyvin tarkoittaa tässä yhteydessä muun muassa maukasta ja rakkaudella laitettua. Kun ruokavaliosta karsitaan kaikki muu paitsi kalat, äyriäiset, rasvattomat maitotuotteet, tofu, kananmunat ja seitan pois huomaa, että elämä ilman vihanneksia ja rasvaa on melko ankeaa.
Meillä syödään melkein joka päivä itsetehty päivällinen. Toisinaan se on huolellisesti suunniteltu, toisinaan nopeasti niistä aineksista mitä kaapissa on väsätty. Aikaisemmin ajattelin, ettei se nyt mitään niin erikoista ole, mutta nyt ymmärrän, että kyllä on. Ei hyvään ruokaan tarvitse käyttää puolta päivää ja puolta omaisuutta. Riittää kun siinä on monipuolisesti maukkaita aineksi.
Ei pelkkää protskua.

Muutenkin tämä syksy on ollut tuotteliasta aikaa. Olen tahkonnut töitä ja täyttänyt vapaa-ajan kivoilla jutuilla.
Tuntuu, että syksy on mun juttu.

Tänään on tähdetöntä

Tänään on päivä, jolloin haluaisin vain kuunnella vanhoja, surullisia lauluja.
Velloa niissä ja miettiä kaiken turhuutta.
Tänään on päivä, jolloin tunnen itseni pieneksi ja vaikeaksi.
Sellaiseksi, jonka katoamista ei kukaan huomaisi.
Tänään on päivä, jolloin epäilen kaiken merkityksellisyyttä.
Miksei kukaan kerro minulle vastauksia.
Tänään on päivä, jolloin en haluaisi olla minä.

Hukattu lanka

Ihmiset ympärilläni saavat lapsia. Ostavat asuntoja. Vaihtavat työpaikkoja.
Ihmiset ympärilläni muuttavat elämänsä suuntaa. Tuntuvat tyytyväisiltä.
Mikä on tämä kutka minussa, joka ei lakkaa?
Matkani ei tunnu olevan edes puolivälissä.
Olen pikajunassa, jonka varrella ei ole pysäkkejä.
Mistä te kaikki muut tiedätte miten tätä elämää eletään?
Minä kuljen autopilotilla.

Pimeättömät kuukaudet

Pohjoinen kesä on valoisa, kuulas ja huokaava. Päivä menettää merkityksensä.
Yö ei ala.
Aamu ei lakkaa.
Pohjoinen kesä on nauru rinta-alassa.
Kuuma sauna ja viileä joki iholla.
Tuore maa ja kaste vihanneksissa.
Pohjoinen kesä on täynnä kiihkoa ja kiirettä.
Kaikki olevainen yrittää elää vuoden tunteet varastoon.
Minäkin.
Nautin jokaisella solullani.

Minä, minusta, minuun

Sain Tiinalta hienon kunniamerkin! Olen ihan tohkeissani, sillä se on tämän blogin ensimmäinen!
Kunniamerkin säännöt ovat seuraavat:

The Rules 

1. Nominate 15 fellow bloggers. 

2. Inform the bloggers of their nominations. 

3. Share 7 random facts about yourself. 

4. Thank the blogger who nominated you. 

5. Add the Versatile Blogger Award picture to your blog post. 

 

1. Teen usein työtäni  pätkissä. Kirjoitan ihan hiessä ja sitten kesken kaiken ryhdyn tarkistamaan jotakin asiaa, ja pian huomaan roikkuvani ties millä internetsivulla! Se ei liene kovin tehokasta, mutta minulle se on mieleistä.

 

2. Yllämainitusta syystä kello on 00.22 ja minulla on viereisessä välilehdessä teksti, jossa on 1632 merkkiä vaadittavan 2300 sijaan. Sanoinko, että dead line on huomenna.

3. Ostin eilen vanhan Rautaruukin verkkatakin 20 eurolla Raahesta.

4. Näin siellä myös maailman vanhimman sukelluspuvun sekä ihmissikiön.

5. Minulla ei ole ollut vuonna 2012 krapulaa. Piti siis täyttää 29, että oppi käyttämään alkoholia oikein.

6. Lähden huomenna Jyväskylään Tärkeään Tapahtumaan.

7. Osallistumme ystävien kanssa ravintolapäivään, enkä jaksaisi odottaa sitä!

Mielestäni tämä on pyörinyt jo lähes kaikissa niissä blogeissa, joita luen, joten jokainen halukas napatkoon itselleen, jos sellainen olo tulee!

 

Huoleton ja onnellinen

Kas, bloggeri on muuttunut sitten viime näkemmän. No, mikäpä siinä. Saahan sitä muuttua. Onhan minussakin muuttunut jotain viimeisen viikon aikana. Se on jotain, jolle en löydä tarkkaa sanaa, mutta lähimmäksi taitaa päästä huolettomuus.

Jostain ihme syystä olen viime aikoina tuntenut, tai tarkemmin ajateltuna olen ollut tuntematta, jatkuvaa kuolemanpelkoa. Olen vain elänyt. Ja voi miten vapauttavalta ja voimauttavalta se on tuntunut. Olen tehnyt asioita, olen hymyillyt, ole antautunut hetkiin, eivätkä ne ole heti nostaneet pintaan paniikkia.

Muita hyviä asioita on melkein listaksi asti:

- Kivoja töitä
- Syömäjuttuja ja ajanviettoa ystävien kanssa
- Yrttien kasvattamista ja purkittamista
- Tuleva Kööpenhaminan ja Venetsian matka
- Kööpenhaminassa asuvan ystävän näkeminen
- Parsat
- Tyypin tänään tilatut aurinkolasit (se oli niissä toosi komea)

Aurinkokin on paistanut. Olisiko siinä syy tähän kaikkeen?

Cobain, Joplin, Hendrix jne.

Kun minä olin teini-ikäinen eivät nuorena kuolleet rokkarit tuntuneet niin nuorilta.
Nuori oli jotain alle kahdenkymmenen ja yli kolmentoista.
Kun minä olin 27 en ollut soittanut Woodstockissa enkä saanut aikaan mitään muutakaan massoja tärisyttävää. En ollut päässyt edes niihin kouluihin, joista haaveilin. Ja 27-vuotiaana olin niihin liian vanha.

Kun olen 29 tuntuvat nuorena kuolleet rokkarit nuorilta.
Ei ihmekään, että vetivät yliannostuksen. Silloinhan ollaan kuolemattomia ja voiman tunnossa.
Tai monet ovat.
Minä en.
Muistan kyllä, että täällä ollaan lainassa.
Aina muistan sen.

Kyllähän sitä ehtii

Kuukaudessa ehtii kaikenlaista. Ehtii tekemään paljon töitä. Ehtii syömään monia suklaamunia. Ehtii käymään usealla jumpalla ja uimaan useamman kilometrin. Ehtii olla ahdistunut ja iloinen. Ehtii opetella kokonaisen näytelmän vuorosanat ja esittämään ilta toisensa jälkeen rakennusmestari Alquistia.

Ehtii iloita alkavasta keväästä, joka ottaa takapakkia. Ehtii viettää aikaa ystävän kanssa Lahdesta ja oppia uuden lautapelin. Ehtii innostua kauppaan tulleista parsoista ja kokata niitä lounaaksi ja päivälliseksi.

Ehtii suunnittelemaan kesän Italian matkaa ja monia piknikkejä.
Ehtii elämään.
Vielä kun oppisi olemaan pelkäämättä sen loppumista.

Kylmä vesi, voimakas voide

Syksyllä minä ryhdyin käymään ystävän kanssa avannossa.
Ne olivat pyrähdyksiä. Dippailuja.
Portaat ja pylly alas.
Tuskin viittä sekuntia.
Ja tänään, TÄNÄÄN, minä uin portailta rantaan!
Minä uin, vaikka toinen uimatossu hävisi virran mukana.
Minä uin, vaikka pakkasta oli viisi astetta eikä vedenkään lämpötila kovin paljon plussan yläpuolella heilunut.
Minä uin, vaikka kauhistutti ja hirvitti.

Ja mikä tunne sitä seurasikaan.
Mikä mahtava kihelmöinti täytti koko kehon.
Mikä itsensä voittamisen ja euforian tunne valloitti koko mielen.
Minä tein sen!
Minä tein sen!!

Oi avanto, olet huume.
Olet hirveä, kamala, kauhistuttava ja kylmä.
Mutta olet samalla niin taianomainen ja mielihyväinen.
Oi tätä onnea!

Pinnan alla, näkevänä

Ostin uimalasit vahvuuksilla.
Ajattelin selkäuinnin helpottuvan kun silmään valuva vesi ei töni piilareita pois paikoiltaan.
Mistäpä olisin arvannut, että se avaisikin kokonaan uuden maailman.
Vedenalaisen maailman.

Sukelsin.
Siellä se oli, kokonaan uusi ulottuvuus.
Syvyyys, painavuus, vesijuoksijoiden heiluvat jalat.
Lapsuuden maailma.
Samantien palauduin jonnekin ala-asteelle, jolloin uimassa käytiin viikottain ja vedessä oltiin tunteja.
Sinnekö se jäi, likinäköisyydeen alle?

Samantien mummouinti muuttui rintauinniksi.
Aika parani. Sydän pamppaili.
Eikä pelkästä innostuksesta.

Ensi viikolla uimariystävä lähtee opettajaksi.
En jaksa odottaa.
Duussin hehkuttama oikeaoppinen rintauinti, täältä tullaan!

Halu on vahva ja voimakas

Haluaisin ottaa ja varistaa yltäni tämän kaiken.
Tämän toivottoman tarpeen hallita kaikkea.
Tämän hetkeen tarttumattomuuden voiman.
Tämän tuntemattoman pelon.

Haluaisin sukeltaa ja jättää pinnan alle kaiken turhan.
Jokaisen lyttäävän ajatuksen.
Jokaisen turhan taakan.
Jokaisen epätoivon rippeen.

Haluaisin ottaa kiinni kevään ensimmäiset auringonsäteet.
Haluaisin kävellä hangella, joka kantaa.
Haluaisin muistaa miten hyvältä tuntuu laskea pulkalla mäkeä ja luottaa siihen, että alhaalla vatsanpohjassa tuntuu onni, eikä ainainen jännitys.

Haluaisin vain elää ja nauttia siitä.

Yö sairaalassa

Viime yönä istuimme päivystyksessä.
Sisään käveli ihmisiä elämän ääripäistä.
Pappi, vanhus, perheenisä, juoppo, pikkulapsi ja nuoripari.
Jossain toisen ja kolmannen tunnin välissä tunsin oloni turvalliseksi.
Tunsin yhteyttä kelmeässä sairaalavalossa.

Tässä istuimme me, jotka kaipasimme apua.
Jotka tarvitsimme apua.
Eikä kukaan ollut parempi toista.

Kolmen ja puolen tunnin jälkeen nimenhuuto kävi.
Kymmenen minuutin jälkeen Tyyppi palasi reseptin kanssa.
Kuume laski kotona.

Viimeksi oli siellä häiden jälkeen, kun jalka meni rikki.

Toisessa kaupungissa

Helsingissä satoi lunta ikkunanpielet umpeen ja kaupunki vaipui pehmeään vaippaan.
Ystävän syntymäpäivälahjakeikka oli pitkä. Ja outo.
Ja Kokemus.

Kuohuviini oli halpaa ja ravintola liian täynnä.
Törmäsin vanhaan koulukaveriin, jonka äiti huomautti käyvän pukutöissä.
Ajoimme metrolla Kurviin.
Ahtauduimme pieneen kapakkaan.

Siellä oli se poika, joka nykyään tulee vastaan elokuvajulisteissa.
Joka silloin yhdeksän vuotta sitten oli samassa pienryhmässä.
Ja säesti itse itseään ja lauloi niin kauniisti.
Juuri ennen minua.
Ja minä lauloin nuotin vierestä ilman säestystäkin.

Hänestä tuli näyttelijä.
Minusta tämmöinen harhailija.

Aika on pysähtynyt kylmyyteen

Ulko-ovella pakkanen tuoksui menneisyydelle.
Ylitetyn kotiintuloajan varastetuille minuuteille.
Ensimmäisille avuttomille suudelmille.
Kylmille hapuileville sormille lämpimällä iholla.
Kahdelle jäähileiselle lonkerolle.

Naapurikorttelin puulämmitys tuoksui kotitien alulle.
Viimeisille metreille, tonnin painoiselle urakalle.
Eteisessä vastaan vyöryi lämpöhalaus.
Tuhannet pienet piikit kiipesivät paidan alle ja pistelivät tunnottomuuden kadotukseen.

Pakkanen palaa vuosittain mukanaan muistot.

Voi, miten kauniisti ystävä laulaa.

Puoliorpo

Sinun isäsi on kuollut.
Sinun isäsi on kuollut joka päivä.
Hyvinä päivinä. Huonoina päivinä.
Niinä päivinä, jolloin pojat tarvitsevat isäänsä.
Silloin kun kukaan muu ei kelpaa.

Enkä minä voi ottaa sitä sinulta pois.
Isättömyyttäsi.
En voi tarjota mitään sen tilalle.
En voi sanoa, että kyllä se helpottaa.

Minä en tiedä helpottaako se.

Otan syliin ja paijaan.
Sinua isätöntä.

Syntymäpäiväyö

Täytin tänään 29 vuotta.
Koko perjantai-illan tein kahta kakkua.
Ja tänään koko aamun kasvispiirakoita sekä erilaisia dippejä.
Ystävät tulivat ja täyttivät olohuoneen naurulla.
Sain kukkia.
Sain teetä.
Sain kellon.
Sain konserttilipun.
Ja lakua. Ja suklaata.
Ja aamiaisen vuoteeseen.
Sain aivan liikaa. Eniten sain läsnäolosta ja onnesta.

Kello on puoli kolme yöllä ja olen yksin kotona.
Pidin tipattomuuteni, eikä huvittanut lähteä baariin sitä testaamaan.
Kuuntelen repeatilla Robynin cover-biisiä, jonka ihastuttavat Eraton tytöt esittävät.
Ja ihmettelen tätä elämää.
Miten nopeaa se kulkee. Ja miten helposti se voi madella.

Miten yläasteikäisenä en olisi jaksanut odottaa, että löytäisin jonkun joka rakastaisi.
Minua, sellaisena kuin olen.
Ja miten vähän vanhempana ajattelin, ettei se koskaan tule. Ja miten olin pakahtua kaikkeen siihen intohimoon joka kaivoi.
Ja miten hain sitä epäsopivista vuoteista. Ja halusin uskoa todeksi, vaikka siitä oli sopivuus kaukana.
Ja miten sitten Tyyppi tuli tielleni.

Miten nopeasti kahdeksan vuotta on mennyt.
Ja miten lähellä tämmöisinä hetkinä on teinitunne.
Se kun valvoi yöllä ja kuunteli traagisia lauluja.
Ja kirjoitti.

Silloin yli 14 vuotta sitten.

Onni on kuluvan vuoden mielentila

Olen niin onnellinen uudesta kodistamme.
Se on juuri oikeanlainen. Sopivasti tunnelmallinen ja kulunut.
Se herättää sisäisen papan ja mummun. Hyvällä tavalla.
Sen ikkunoista näkyy viereinen puisto ja sen luistinrata.
Tänään alakerran tarhalaiset oli päästetty jäälle.
Yksi lensi koko ajan mukkelis makkelis.
Yksi luisteli täysiä päästä päähän ja kaatui jos pysähtyi.
Kaikilla oli huomioliivit.

Olen niin onnellinen tipattomasta tammikuusta.
Miten paljon viikonlopussa onkaan aikaa kun yksi päivä ei mene puoliteholla.
Eikä sitä aikaa tarvitse suorittaa tai käyttää hyödyksi.
Mutta se, ettei ole paha olo.

Olen niin onnellinen lumesta.
Valkeaa, valoisaa ja pehmeää.
Tuntuu, että mustuus ja synkkyys jäi vuodenvaihteeseen.
Tuntuu, että olen herännyt horroksesta.
Horroksesta, jossa en edes tiennyt olevani.

Olen niin onnellinen uudesta jääteereseptistä.
Ja Tyypistä.
Ja Tyypin pappaimitaatiosta.
Ja Anopin lainaamasta matosta.
Ja kahvinkeittimestä.
Ja lounaasta ystävän kanssa.
Ja uudesta avantouintiharrastuksesta.

Olen niin onnellinen niistä hetkistä, jolloin en pelkää.

Muutos, hep!

Eilinen tuntui vuoden ensimmäiseltä päivältä.
Siltä jona muutos alkaa.
Vaa'an lukema säikäytti. En ole koskaan ennen painanut näin paljon.
En ole koskaan ennen puhissut näin.
Mutta miten paljon energiaa sen myöntäminen sisälsi.
Miten onnelliseksi teki ymmärtäminen, että tästä pääsee vain kohti kaivattua muutosta.
Illalla olin ihan mielissäni powerstepissä. (Vaikken jaksanut hyppiä kertaakaaan.)
Ja tänä aamuna pumpissa. (Vaikka olikin ihan nynnyt painot.)
Ja illalla avannossa. (Vaikken vieläkään ottanut vetoja.)

Sanotaan, että terve mieli asuu terveessä kehossa. Ei siis ihme jos ahdistaa. Enhän oikein pysty katsomaan itseäni peilistä. Varsinkaan nakuna.
Oli herättävää avata silmät. Ei se tee mahaa pienemmäksi, vaikkei sen olemassaoloa myönnä.
Sen sijaan myöntäminen on askel takaisin siihen, jossa oli kiva olla.

Nessui ja leffoi

Tälle päivälle olen:

• myynyt yhden jutun (tosi kiva! odotan tekemistä!)
• katsonut kaksi elokuvaa, serendipity ja elf (molemmissa itketti)
• syönyt eilisiä karpalosämpylöitä (leivänpaahtimen kautta lämmitettyinä)
• juonut panadol hottia (auttaa)
• aivastanut n. 75 kertaa
• niistänyt n. 78 kertaa

Jos eilen oli vähän kurkku kipeä ja tukkoinen olo, niin tänään on sitä kaikkea moninkertaisesti enemmän. Tyypillä kuulema parempi olo kuin päiviin. Siitä voi siis laskea, että edessä vielä kolme päivää kärvistelyä.
En jaksais.

Vuosi kuvina

Meni marraskuun loppu ja koko joulukuu. Pikkujoulut, ahdistus ja muutto ottivat vallan ja blogin päivittäminen jäi. Mutta mikäs sen parempaa kuin aloittaa puhtaalta pöydältä. On uusi vuosi ja uusien mahdollisuuksien aika.
Tänä vuonna joulu ei ensimmäistä kertaa tuntunut miltään. Se johtui juuri joulun alle osuneesta muutosta, yleisestä häslingistä sekä lumettomuudesta.
Ymmärrän sen nyt. Jouluna luulin, että olen menettänyt jotain itsestäni. Onneksi en.

Useissa blogeissa on tehty menneestä vuodesta yhteenveto. Näin flunssan kouriin joutuneena päätin minäkin koota moisen.
Yllätys ei liene suuri, että kuvakokoelmaa dominoi häät.

Tammikuun toinen päivä lähdimme viikon lomalle. Sanottakoon, että siihen mennessä olin (jälleen kerran) paiskinut töitä lähes ympärivuotisesti. Yksi pätkätyön puolista, jota en näin vapaana toimittajan todellakaan kaipaa. Suuntana oli Turku, josta jatkoimme matkaa Helsinkiin, Nuuksioon ja Lahteen.

Turussa join elämäni ensimmäin Old Fashioned -drinkin, jonka perään olin haikaillut siitä lähtien kun näin Don Draperin sitä Mad Menissä nauttivan. Yllätys oli suuri, kun se paljastui niin viskiseksi. Joka ei pitäisi olla yllätys, sillä drinkiin tulee viskin lisäksi vain (sooda)vettä, sokeripala ja tippa (!) angostuuraa.
Turussa kävin myös Turun Linnassa ja näin (aivan liian pikaisesti) Duussia lounaalla.

Lahdessa kävimme katsomassa mäkiä. Paikalla oli myös kaamea valmentajaisä, jonka verbaalinen ruoskinta sai ystävän kyyneliin.

Kevään kuluessa saimme lopulta tehtyä ja lähetettyä kutsut. Postimerkkejä liimatessa olin tyytyväinen, että tarrapostimerkit on keksitty. Muutenhan minulle olisi saattanut käydä kuten George Costanzan Susanille.

Arkistoja kaivaessa löytyi tämä kuva. Kävimme Tyypin kanssa kakkukahveilla. Nyt muistan!

Pääsiäisenä kävimme Helsingissä. Sieltä palatessa menin suoraan junasta töihin. Laittautuessa kuuntelin musiikkia ja osasin hienosti letittää johdon hiuksiini.

Vappuna tilasin luomupiirin kautta 100 sitruunaa. Sen jälkeen pyysin ystäviä raastamisbileisiin. Sitruunoista ja 6 litrasta vodkaa valmistui limoncelloa, jota nautittiin heinäkuisissa häissä. Raastobileissä oli tarjolla mm. täytettyjä taateleita, täytettujä tomaatteja, guacamolea ja coctailtikkuja.

Ystäväni otti luomukanoja omalle pihalleen kesäksi. Niitä piti käydä katsomassa. Ja ne olivat todella sympaattisia! Puhumattakaan niiden munista, joita sain mukaani. En ole eläissäni onnistunut niin hyvin uppomunien keittämisessä kuin näiden kanojen munista onnistuin.

Kesäkuussa matkasimme Tukholmaan katsomaan Seinfeldiä.

Ja olihan se joka kruunun arvoinen! Paikat olivat kaukana, muttei se haitannut.

Taisi olla heti seuraava viikonloppu, kun vietettiin ystäväni polttareita. Yhtenä tehtävän oli soutaminen. Samalla uitetiin hevonen.
Ja voi että oli kuuma!
Ja voi että oli ihanaa!
Ja voi että oli hauskaa!

Juhannuksena oli lämmintä ja kaunista ja hauskaa. Tässähän tulee aivan ikävä kesää.

Ennen iltavuoroja houkuttelin Tyypin piknikille puistoon. Tuntui surkealta, että kauniit päivät lipuvat ohi sisällä kököttäessä. Näin sitä pääsi nauttimaan edes vähän auringosta ja lämmöstä.

Sitten olivat ne ystävän häät! Kuinka itkinkään. Ystävä oli niin kovin kovin kaunis, sulhanen komea ja rakkaus suuri.

Kotimatkalla käytiin Pandan tehtaalla ostamassa karkkeja omien häiden karkkipuffettiin. Kerroin Tyypille miten haluaisin mennä Pandan kanssa naimisiin ja asua karkkitehtaalla.

Polttarit olivat täydelliset. Ja yllätyksekseni kaksipäiväiset. Toisen päivän aamu lähti käyntiin kuoharilla ja mansikoilla. Ja siellä sitä vasta olikin ihanaa ja hauskaa. Ääni meni, mutta muistoja syntyi senkin edestä.

Viimeisen työpäivän jälkeen sain ystävältä juuri osuvan läksiäislahjan. Lempiasiaani: makeisia ja ajatuksia herättävän kirjan!

Sitten koitti hääpäivä. Se oli täydellinen. Ihana, koskettava, liikuttava, hauska ja kuuma. Vieläkään sitä ei oikein osaa purkaa sanoiksi.
Tuntui, kuin jokainen olisi hengittänyt kanssamme samaa ilmaa.
Kuinka paljon meillä onkaan ihania ihmisiä elämässämme, sitä ei voi kuin ihmetellä!

Häävalssin soitti ystävä. Se oli niin kaunis, että täytyi tosissaan tsempata, jotta pystyi kyyneliltä tanssimaan.

Vinkki kaikille morsiamille: kun vaihdat korkkarit matalampiin kenkiin, älä ota vannehametta pois. Siinä nimittäin helma helposti lipsahtaa jalan alle.
Ja tässä on tulos: Fractura metatarsalis V 1. da.
Lääkäri oli sitä mieltä, että seuraavana päivänä starttaava häämatka kannattaisi jättää väliin. Emme uskoneet.

Aamulla lähti juna 7.12 Kuopin kautta Helsinkiin. En ole koskaan aiemmin sitä kautta mennyt, mutta nyt oli aikataulusyistä pakko. Helsingistä ostimme reililiput ennen kuin karautimme taksilla satamaan. Minulla siis oli jalka kipsissä ja miehellä oman haaverinsa vuoksi silmässä valtavat paineet.
Yksi hoito-ohjeista oli kielto kantaa raskaita asioita. Viisi päivää Tyyppi totteli, sen jälkeen ei enää kestänyt kummeksuvia katseita, miksi kipsijalkainen ja lyhyt vaimo raahaa kapsakkiä ja hän vain pasteeraa vieressä.

Saksassa join valkoviiniä. Tyypin lompakko varastettiin. Matkaa oli kestänyt 2 päivää.

Perjantaina saavuimme Nizzaan, jossa vietimme seuraavat kaksi viikkoa.

Antibesissä kävimme katsomassa valas-showta. Itkin sen läpi. Niiden älykkyys ja vankeus oli jotenkin liikaa.

Yhden viikon hääpäivänä mies valmisti illallisen: Nizzan-salaattia Nizzassa.

Italiassa vierailimme Cinque Terressä. Siellä oli häikäisevän kaunista, mutta myös läkähdyttävän kuuma.

Kissa oli laitettu tienaamaan.

Lankutin Louvressa.

Poistuessani metrossa kävelin keskelle orkesterin katusoitantaa. Menossa oli Kimalaisen lento. Kokemus oli pärisyttävä. Silloinkin taisin vähän liikuttua.

Kävimme katsomassa vanhaa kouluani. Se oli pienempi mitä muistin ja kotimatkakin oli lyhempi.

Caenissa kävimme sotamuseossa, jossa vietimme 7,5 tuntia. Mielellään olisi ollut kaupungissa kokonaisen toisen päivän. Kokemus oli mielenkiintoinen ja vavisuttava. Ensi kerralla pitää päästä näkemään itse Normandian maihinnousun rannat.

Syksyllä kaupungin valtasi lukuisia kertoja niin sankka sumu, että pelotti onko sen takana enää muuta elämää olemassa.

Ystävien järjestämä häälahjamatka Hailuotoon oli ihastuttava. Siellä löysin elämäni ensimmäiset kanttarellit!

Syksyllä sain myös starttirahapäätöksen ja perustin yrityksen. Päätimme myös muuttaa, ja löysimme ihanan asunnon.
Joulufiilis oli kadoksissa. Lähimmäksi sitä pääsin katsoessa yhden ihanimmista rakkauselokuvista: Love Actuallyn. Voi niisk!

Itsenäisyyspäivänä karautimme ystävän kanssa Luulajaan Veronica Maggion keikalle. Se oli upea!

Ryhdyin käymään aamuisin kävelyllä. Lunta ei nimeksikään, mutta onneksi hetkittäin edes kuuraa ja valoa.

Neljäntenä adventtina menimme kummitytön ja siskonsa kanssa laulamaan lasten kauneimpia joululauluja. Taivaalta satoi vettä ja oli ankeaa. Onneksi kirkossa sentään lämmintä ja jouluista.