Kierros kaksi

Ja tällä kertaa minä olinkin sillä tavalla kypsä, ettei edes itkettänyt.
Harmitti ja suretti, muttei itkettänyt.
Kun en minä sille mitään voi.
Vaikka yleensä olen mitä erinomaisin emäntä, kuten Monica sanoi Frendeissä.
Tätä yhtä asukkia vaan en saa viihtymään.

Ehkä sitten seuraavan.

Sillä seuraava tulee, ja toivottavasti pian.
Siellä ne muutamina hassuina soluina, elämän esiasteina, odottavat typessä sulattamista.

Tyyppi oli jo innoissaan, että saadaanko me oma Robocop.

Saataisiin edes ne kaksi viivaa.

Mahdollisuus

Olen miettinyt paljon aikaa.
Aikaa aikana ja aikaa käsitteenä.
Olen miettinyt miten aikaa voisi kuluttaa, jouduttaa, ohittaa ajattelematta.
Olen yrittänyt estää itseäni ajattelemasta aikaa.
Ajan hitautta, pysähtyneisyyttä, itsepäisyyttä.
Toivoisin, että olisin ajan valtiatar, joka saisi sen lipumaan sormien välistä kuin veden ja pysymään paikoillaan kuin yhteen muuratut tiilet.

Olen miettinyt paljon onnea.
Onnen jakaantumista, jokaisen vastuuta omasta onnestaan.
Asioiden asettamista mittasuhteisiin.
Ei se ole onnetonta, että joku toinen onnistuu siinä mitä minä kaipaan.
Se on sattumaa.
Se ei ole minulta pois.
Minulla on paljon, riittävästi sellaista, joka tekee onnelliseksi.
Ei sellaisen puuttuminen, mitä ei ole koskaan ollutkaan, pitäisi olla onnellisuuden määrittäjä.

Minulle ei voida luvata mitään.
Siksi minulta ei voida ottaa mitään pois.
On vain mahdollisuuksia ja aikaa.
Ja toivoa.
Ja niin kauan kuin on toivoa, on mahdollisuuksia.

Toivon, että solut minussa ymmärtävät tarttua kiinni, niin minuun kuin mahdollisuuksiin.

Kirjaimia ja toiveita

Syyskuun ensimmäinen oli Oulussa lämmin ja aurinkoinen.
Toisena aamu valkeni märkänä ja tuulisena.
Minulle tämä on päivä, jolloin ajatukset pyörivät tulevien tapahtumien ympärillä.
Jännittävien tapahtumien ympärillä.
Päivänä, jona toivon universumin hyväntahtoisuutta puoleemme.

Ja sen kaiken keskellä myös päivänä, jolloin töitä tulee napsuttaa tahdilla.
Enkä valita, yrittäjästä on ihanaa kun on mitä tehdä.