Kolmas kerta jne..

Kirjoitin teini-ikäisenä, että surussa on sointia.
Mutta on sitä onnessakin.

Päivissä, joina krapula ei hellitä, vaikka edellisilta kului kotona.
Illoissa, jolloin silmät lupsahtavat umpeen seitsemän jälkeen.
Nälässä, joka ei taitu syömällä.

Kaikessa siinä uudessa ja kaivatussa, joka jostain kaukaa lopulta löysi luoksemme.
Kaarteli aikansa, etsi paikkaansa ja vihdoin päätti jäädä tänne.

Puolen vuoden kuluttua hänen on tarkoitus rääkäistä ensimmäisen kerran.

Onnessa on sointia.
Sinä, lapsemme, soit minussa jo nyt.

Kuuraa maassa

Joskus minä mietin, että olenko vain sen luonteinen ihminen, jolla täytyy aina olla joku huoli.
Joka ei tunne elävänsä, ellei ole jostakin hädissään.
Mutta sitten minä ajattelen oikein kunnolla ja hartaasti ja tulen siihen tulokseen, että ei, en minä sellainen ole.

Että vaikka toiset asiat suttaantuvat, niin toiset saattavat kipristellä.
Ja nyt kipristelee työasiat.
Tähänastinen yrittäjyys on sujunut melko sutjakkaasti, mutta nyt on hiljaisempaa. Sillä tavalla hiljaisempaa, että meinaa aamuyöstä valvottaa.

Se on inhottavaa.
Se on turhaa.
Ja se on kuluttavaa.

Jos jotakin, niin minä olen ongelmanratkaisukeskeinen ihminen.
Niinpä tässä ei auta kuin ottaa käsiinsä:

a.) ongelma
b.) ratkaisu

Sitten vain odotellaan hyviä asioita.

Söpistelyä

Nämä ovat sellaisia, jotka tuolla somen maailmassa jo ovat kiertäneet vaikka ja kuinka, mutta siitä huolimatta ne saavat ihan valtavan hyvälle mielelle.

Voi, miten suloisia!
Voi, miten liikuttavia!

Kyllä tällaisina harmaina päivinä ihminen tarvitsee kissanpentuja, delfiinejä ja hassuja vauvoja.
Ihanaa keskiviikkoa itse kullekin!

 

Marraskuun valo

Tänään paistaa aurinko.
Puut ovat lehdettömiä ja maa väritön,
mutta taivaalla paistaa aurinko.
Varjot lankeavat pitkälle, kylmä tuuli käy mereltä,
mutta taivaalla paistaa aurinko.
Aamulla lätäkön pinnalla oli riite ja penkistä piti pyyhkiä kohmettuneita vesipisaroita.

Kaipaan sinua lumi.
Kaipaan sinua pakkanen.
Kun tulisitte, loppuisi tämä välitila ja alkaisi talvi.

Mutten hoputa, tulette kun olette valmiita.
Minä jaksan odottaa,
sillä taivaalla paistaa aurinko.

Yliote

Minä haluaisin oppia hallitsemaan pelkoa.
Sen olen ymmärtänyt, että sitä tuskin koskaan voi kokonaan karistaa, mutta jos sen saisi valjaisiin, olisin tyytyväinen.
Se muuttaa muotoaan, se muuttaa kohdettaan, mutta silti se meinaa saada sydämestä yliotteen.
Tiukan puristuksen, joka lukitsee kaikki partikkelit paikoilleen, eikä sellaisessa tiukkuudessa voi kukaan elää.

Vielä minä näytän sinulle pelko.
Vielä minä näytän sinulle minä.

Kuten Mary Schmich runossaan kirjoitti:

"Don't worry about the future.
Or worry, but know that worrying is as effective as trying to solve an algebra equation by chewing bubble gum.
The real troubles in your life are apt to be things that never crossed your worried mind, the kind that blindside you at 4pm on some idle Tuesday."

Huuhaa, ihana huuhaa

Ystäväni teki minulle energiahoidon.
Juuri sellaisen, jota skeptikot kutsuvat huuhaaksi.
Minä kutsun sitä lahjaksi.

Sillä siltä se tuntui kun mykkyrä suli ja oikeni.
Siltä se tuntui kun pelko hälveni ja mieli kirkastui.

Miten minä olenkaan kaivanut itseäni, joka uskoo siihen, että elämä kantaa.
Asiat järjestyvät.
Sillä aina asiat järjestyvät.

Olen täällä taas.
Olen itsessäni jälleen.
Miten elämässä käykään, mitä tielleni tipahtaakaan: minä selviän.

Lääketiede tekee minkä pystyy, enkä minä sitä epäile.
Silti suon itselleni tämän toisenkin puolen.
Huhaata tai ei, kyllä kevyesti hengittäminen tuntuu hyvältä.

Toive

Ouluun on luvattu lumisadetta.
Se tuntuu mukavalta. Puutkin ovat jo ihan kaljuja.
Viimeiset neljä päivää on sujunut veljen lapsia hoitaen.
Miten suloisia he ovatkaan olleet.
Ja rasittavia, mutta silti, hetkessä kiinni.

Tämä aamu tuntui jotenkin merkityksettömältä.
Kun ei ollutkaan mitään sellaista hoidettavaa.
Sellaista koulu tai aamiainen.

Kunpa meillekin tulisi sellainen, josta huolehtia.
Kunpa hiljaa lausuttu toive toteutuisi.
Eikä sitä melkein uskalla toivoa, jottei se haurauttaan säry.

Kierros kaksi

Ja tällä kertaa minä olinkin sillä tavalla kypsä, ettei edes itkettänyt.
Harmitti ja suretti, muttei itkettänyt.
Kun en minä sille mitään voi.
Vaikka yleensä olen mitä erinomaisin emäntä, kuten Monica sanoi Frendeissä.
Tätä yhtä asukkia vaan en saa viihtymään.

Ehkä sitten seuraavan.

Sillä seuraava tulee, ja toivottavasti pian.
Siellä ne muutamina hassuina soluina, elämän esiasteina, odottavat typessä sulattamista.

Tyyppi oli jo innoissaan, että saadaanko me oma Robocop.

Saataisiin edes ne kaksi viivaa.

Mahdollisuus

Olen miettinyt paljon aikaa.
Aikaa aikana ja aikaa käsitteenä.
Olen miettinyt miten aikaa voisi kuluttaa, jouduttaa, ohittaa ajattelematta.
Olen yrittänyt estää itseäni ajattelemasta aikaa.
Ajan hitautta, pysähtyneisyyttä, itsepäisyyttä.
Toivoisin, että olisin ajan valtiatar, joka saisi sen lipumaan sormien välistä kuin veden ja pysymään paikoillaan kuin yhteen muuratut tiilet.

Olen miettinyt paljon onnea.
Onnen jakaantumista, jokaisen vastuuta omasta onnestaan.
Asioiden asettamista mittasuhteisiin.
Ei se ole onnetonta, että joku toinen onnistuu siinä mitä minä kaipaan.
Se on sattumaa.
Se ei ole minulta pois.
Minulla on paljon, riittävästi sellaista, joka tekee onnelliseksi.
Ei sellaisen puuttuminen, mitä ei ole koskaan ollutkaan, pitäisi olla onnellisuuden määrittäjä.

Minulle ei voida luvata mitään.
Siksi minulta ei voida ottaa mitään pois.
On vain mahdollisuuksia ja aikaa.
Ja toivoa.
Ja niin kauan kuin on toivoa, on mahdollisuuksia.

Toivon, että solut minussa ymmärtävät tarttua kiinni, niin minuun kuin mahdollisuuksiin.

Kirjaimia ja toiveita

Syyskuun ensimmäinen oli Oulussa lämmin ja aurinkoinen.
Toisena aamu valkeni märkänä ja tuulisena.
Minulle tämä on päivä, jolloin ajatukset pyörivät tulevien tapahtumien ympärillä.
Jännittävien tapahtumien ympärillä.
Päivänä, jona toivon universumin hyväntahtoisuutta puoleemme.

Ja sen kaiken keskellä myös päivänä, jolloin töitä tulee napsuttaa tahdilla.
Enkä valita, yrittäjästä on ihanaa kun on mitä tehdä.

Liikkeessä

Kesän hiipuessa pois saapui tilalle odotus hoitojen jatkumisesta.
Ja sitten edessä olikin se maanantai uusine tapahtumineen.
Ja vaikka jälleen odotetaan, tuntuu tulevaisuus hymyilevältä.
Matkaan voi tulla vaikka mitä kupruja, mutta ainakin olemme päässeet taas tekemisen vauhtiin.

Se jos mikä piristää.

Eikä sekään haittaa, että ulkona paistaa aurinko.

Eteenpäin

Ja päivien edettyä pala palalta se kaikki sattui vähemmän ja vähemmän.
Kunnes tuli aamu, jolloin mielessä pyörivät tuoreet mustikat, kahvi sekä ulkona paistava aurinko.
Iltapäivään mennessäkään ei ajatuksiin ollut ehtinyt hiipiä odotus, epätoivo, pelko tai kateus.
Ja niin syntyi kesä, joka tyhjensi mielen ja rentoutti kehon.

Eikä suttuisiin tunteisiin olisi voinutkaan sortua sen jälkeen kun sain syliini puolentoista viikon ikäisen ystävän vauvan.

Kyllä semmoinen herättää uskon kaikkeen.
Niissä on maailman toivo.
Minunkin toivoni.

Puolinainen

Miltä se tuntuu kun ympärillä ihmiset kertovat odotusuutisia. Miten heille tulee esikoinen tai toinen.
Miltä se tuntuu kun ajaa sen saman töyssyn ympäri, josta viimeksi ajoi kun pyöräili kuulemaan minä päivänä punktio koittaa.
Miltä tuntuu nähdä sen ihanan lääkärin palaavan lounaalta. Sen, jonka silmät olivat uskoa täynnä.

Ne tuntuvat kuopilta sydänalassa.
Ne tuntuvat potkaisuilta palleassa.
Ne ovat lokakuun jäinen sade luomien alla.

Minä en suostu siihen, että ne tuntuisivat kateudelta. Katkeruudelta. Epäuskolta tai epätoivolta.
Minä en suostu olemaan noiden tunteiden tulkki.
En aio niiden muovata minusta omaansa.

Ne saavat tulla, ne saavat kulkea lävitseni: mutta kotia ette tänne tee!
KOTIA ETTE TÄNNE TEE!

Yksi viiva

Minä olen tyhjää täynnä.
Sillä tavalla kun tällaiset naiset ovat.
Tällaiset valuvikaiset.
Surettaa niin, että oksettaa.

Kuinka monta kyyneltä on kylliksi?
Mikä on se raja, jonka jälkeen osaa taas katsoa eteen päin?
Uuteen koitokseen ja tulevaan kesään.

Kas, nythän voin nauttia cavaa terassilla.

Nyt se on tässä

Pitäisi käydä nukkumaan.
Huomenna on tärkeä aamu. Sellainen jota olen odottanut koko kuluneen vuoden.
Se tekee kaikesta taas piirun verran mahdollisempaa.

On jännittävää huojua toivon ja pelon välillä.
Saman minuutin sisällä saatan lipua toisesta toiseen.

Tämä on ollut oppimatka itseeni.
En ole ihan niin optimisti kuin luulin, mutta ei minusta saa pessimistiä tekemälläkään.
Haluan uskoa onnellisiin loppuihin.
Sellaisiin, jotka saavat liikuttumaan ja tuntemaan maailman hyvyyden.

Ei tämä keväältä vaikuta

Ajattelin vain kertoa, että Oulussa sataa lunta.
Lunta.
Tänään, toukokuun ensimmäisenä.
Ei auta kuin uskoa.

Se on nyt muutenkin teemana.

Ai niin, ja eilen näin viherpeipon! Se oli tosi sievä!

Mä oon pikkusen toivoo

Tänään tätä, täysillä!
Hymyilyttää.
Ilma on surkea, mutta illalla yhteistä aikaa ystävien kanssa.
Ehkä jopa paperilennokkikisa.

Hyvää vappua kaikille!

Epäonnistunut roolijako

En halua lokeroitua.

En halua yhdistää itseäni niihin blogeihin, joita värittää katkeruus, suru ja pettymys.

En halua ajatella, että toisten onni on minulta pois.

En suostu tähän rooliin.

Sillä olenhan monia muitakin.

Vaimo, tytär, pikkusisko, yrittäjä, ystävä, kummitäti, täti, kolmikymppinen, lyhyt, nainen.

Sen sijaan kohtaan tämän kaiken seikkailuna.

Sillä sitähän se on.

Paljon uutta. Paljon jännittävää. Hieman vaaroja.

Ja lopussa aarre, jollaista ei toista.

Menneet ja nykyiset

Ajoin tänään sen talon ohi, jossa menetin neitsyyteni vuosia sitten.
Jotenkin olin sellaisen tunnelman vallassa, että muistin yhtäkkiä kaiken.

Sen miltä tuoksui sinne mennessä ja varsinkin sieltä lähtiessä.
Sen miten hymyilytti typerryttävän paljon.
Sen miten uskoin omistavani ainutlaatuisen salaisuuden.
Miten katsoin auringonnousua kun en malttanut nukkua.

Olen onnellinen, että olen elämässäni rakastanut.
Silloinkin, kun sen vuoksi särkyi sydän.
Sillä ilman en osaisi arvostaa sitä, että tulen rakastetuksi.
Joka päivä.

Sinulla on minuun taianomainen vaikutus.

120 km/h

On niin paljon kirjoitettavaa, etten tiedä mistä alkaa.

Ehkä siis jostain pienestä, helposta.

Uudesta kevättakista, joka on chic, mutta tyttömäinen.

Rakkaista lähimmäisistä, joiden kanssa on saanut nauraa ja itkeä.

Kummitytöstä, joka hymyili 9-vuotiaan onnellista hymyä.

Auringosta, joka on herättänyt ensimmäiset pisamat.

Maraboun sitruuna-inkivääri -suklaasta, joka on taivaallista.

Junamatkasta, jona saattoi katsoa elokuvaa ja jutella ystävän kanssa.

Elämästä, joka kaikkineen tuntuu ihmeelliseltä tänäänkin.

Ajoin moottoritiellä yli satasta ja tunsin itseni niin rohkeaksi, että pystyn mihin vain.

Tyhmä pää

Kun dieettasin viime syksynä oli ihana yhtäkkiä mahtua vanhoihin vaatteisiin. 

Tuntui hyvältä kerätä liian isot vaattet pois kaapista.

Oli ihana olla vihaamatta itseään.

Oli mukava tuntea olevansa kotona omassa kropassaan.

Mutta dieettihän jäi kesken. Kahdeksan kilon päähän tavoitteesta.

Sillä hetkellä kun tuli muita vaivoja, laihduttaminen tuntui toissijaiselta.

Nyt kun on taas energiaa liikkua, on mahtavaa käydä jumpissa.

Se tuntuu siltä kuin voisi nousta lentoon.

Niin kevyt sitä on tällaisenakin.

Olin ajatellut, että vaikka dieetti loppui, niin kai paino nyt tippuu terveellisellä ruokavaliolla ja liikkumisella. Hitaasti, mutta varmasti.

Mutta ei tipu.

Ei, koska turvotus lääkkeistä.

Se inhottaa.

Alan heti epäillä, että josko tämä onkin vain lihomista.

Vaikka ei se ole.

Pelkään joutuvani takaisin itseinhoon.

Yritän muistaa, että minä olen tämmöisenäkin ihan hyvä.

Vaikka ongelma kai se on, että vyötärö ja lantion välillä on kahden koon ero.

En sovi mihinkään muottiin.

Viisi viikkoa

Näin meditoidessa pikkutytön, jolla oli minun tukkani ja sinun silmäsi.
En uskalla pitää siitä kiinni, jotten koskaan joudu luopumaan.
Ja voinhan joutua silti, vaikken kiinni pitäisikään.

Äiti lausui puhelimessa Omar Khaijamin säkeet teoksesta Teltantekijä:
"Mut milloinkaan en murehtinut ole päivää kahta:
en päivää, joka jäi jo taa, en päivää tulevaa".

Siitä kun osaisi pitää kiinni.

Sen sijaan lasken viikkoja käänteentekeviin hetkiin: hormonipiikkeihin, ultrauksiin, punkteeraukseen.
Luen sivuvaikutusluetteloita hikoilusta, päänsärystä ja turvotuksesta.
Saan äkkipikaisia raivokohtauksia ja inhottavia kateuspiikkejä.

Voi miten äkkiä elämästä tuli erilaista.
Onneksi sinä olet vierelläni.

Aika, tuo veikeä kumppani

Aurinko paistaa.
Aurinko on paistanut jo monena päivänä tällä viikolla.
Se lämmittää selkää pyöräilessä.
Se tuo huhuja keväästä, vihreästä, lempeästä tuulesta.

Kävin matkalla Etelä-Suomessa.
Kummipoika sai nimen.
Pidin häntä sylissä ja nuuhkin pientä poskea.
Miten pehmeä!
Miten soma!
Mikä suloinen pieni yninä!

Ystävästä oli tullut äiti.

Kaksi kuukautta sitten sain ajokortin.
Kahden kuukauden päästä on vappu.
Aika osaa yhtä aikaa lentää sekä madella.

Perspektiiviä

Eilen tapasin kurdimiehen, joka on odottanut päätöstä turvapaikkahakemukselleen 15 kuukautta.
Viisitoistakuukautta vieraassa maassa. Yksin.
Kolkossa vastaanottokeskuksen pienessä huoneessa yhdessä muiden hakijoiden kanssa. Päivät matelevat eteen päin, ja yöt ovat levottomia, koska osa ei nuku.
Kaikilla on taustalla omat hirveytensä.

Päivät matelevat eteen päin samanlaisina.
Eikä voi  tehdä muuta kuin odottaa.

Onneksi hän löysi avuliaan pariskunnan, joiden luokse sai muuttaa.
Ei enää vastaanottokeskuksen toivotonta tasapaksuutta.

Mutta vieläkään ei päätöstä.

Omat vaikeudet tuntuivat pieniltä.
Minä sentään tiedän missä olen. Tiedän missä lähimmäiseni ovat.
Asetun palapelissä omaan kohtaani.

Seikkailu

Tänä aamuna heräsin siihen, että päätin ajatella jotakin ihanaa. Jotakin joka hymyilyttää.
Loikoilin sängyssä ja mietin viikonlopun keskusteluja.
Parasystävä seisoi lauantaiaamuna ovella ja käski pukea päälle, sillä siit äalkoi syntymäpäivälahjaksi luvattu seikkailu!

Autossa odotti herkkuaamiainen (avokado-bagel, smoothie, kahvia, appelsiinilohkoja ja herkkusuklaita) ja kassillinen lehtiä. Tosin yhtäkään lehteä en ennättänyt edes avata, sillä niin intensiivisiä olivat keskustelut. Puhumattakaan maisemista.
Seikkailu vei Ranualle (ja eläinpuistoon!), Haaparannalle sekä Kemin lumilinnaan.
Oli ihanaa! Oli seikkailuhenkeä, oli huikeita maisemia!

Puhuimme paljon siitä, miten pessimisti ei pety on typerä sanonta, sillä pettyyhän pessimisti. Onko kukaan, joka on aina varautunut pahimpaan oikeasti ollut pettymättä kun pahin sitten sattuu? En usko!
Se kelju tuntuu keljulta kuitenkin. Siinä tapauksessa on siis vain murehtinut yhden asian kahteen kertaan: etu- ja takakäteen.

Niinpä aion uhmata kaikkia keinotekoisia hormoneita, joita kehooni pumppaan:
aion miettiä vain tätä ihmeellistä valoa, joka lisääntyy päivä päivältä (jo yli 8h vuorokaudessa).
Aion nauttia siitä, miten liikkuminen on nykyään ilo.
Aion ajatella kaikenlaisia suloisia ja söpöjä eläimiä.
Aion uskoa, että vaikka täytyy kulkea mutkikasta reittiä, löytyy tien päästä se mitä etsii.
Aion pitää viikonloppuna tulevaa kummipoikaa sylissä ja nuuhkia vastasyntyneen tuoksua koko kärttyisän kroppani täyteen.

Tyyppi esitteli eilen tämän kappaleen. Aion myös kuunnella sitä ja taputella mukana.

Hajatuksia

Tein listaa asioista. Se oli mukavaa.
Yhdeksi kohdaksi tuli hangessa pyöriminen saunasta.

Eilen paistoi aurinko niin, että tuulettomissa kohdissa tunsi sen lämmön.
Se muistutti keväästä. Sulavasta lumesta ja heräävästä luonnosta.
Tästä keväästä tulee erilainen.
Ehkä kivulias.
Hämmentävä.
Vaativa.
Jännittävä.

Sellainen, jossa minun pitää luopua kontrollista.
Se saattaa olla hyväksi.

Täytin kolmekymmentä.
Juhlat olivat ihanat. Ystävät ihania.

Jotakin on muuttunut.
Jätin kaksikymppisyyden taakseni.

Aamun sininen

Ryhdyin kirjoittamaan siitä miten kaunista ulkona on.
Miten tarhalaisten luisteluhetkeä on hilpeä seurata.
Aina joku kaatuu.
Aina joku oppii uutta.

Minäkin olen oppinut uutta.
Meinasin unohtaa, että elämä kantaa.
Sillä se kantaa.
Sitten muistin olevani optimisti ja päätin vain luottaa.

En tiedä millainen kevät on edessä.
Mutten enää pelkää sitä.
Otan sen vastaan kaikissa sen väreissä ja muodoissa.

Viikon päästä olen ollut vuorokauden kolmekymppinen.

Kyyneliä ja ponnistuksia

Näin yöllä rusakon juoksevan kinttupolkua.
Se otti valtavia loikkia, joiden voiman tunsin väsyneissä jaloissani.
Eilinen oli täynnä askelia, jännitystä ja kyyneliä.
Sain ajokortin, jälleen.
Edellisen vuonna 2001.
Sain myös surullisia uutisia lääkäriltä.
Ei mitään kuolemaksi.
Mutta ei helposti uudeksi elämäksi.