Perspektiiviä

Eilen tapasin kurdimiehen, joka on odottanut päätöstä turvapaikkahakemukselleen 15 kuukautta.
Viisitoistakuukautta vieraassa maassa. Yksin.
Kolkossa vastaanottokeskuksen pienessä huoneessa yhdessä muiden hakijoiden kanssa. Päivät matelevat eteen päin, ja yöt ovat levottomia, koska osa ei nuku.
Kaikilla on taustalla omat hirveytensä.

Päivät matelevat eteen päin samanlaisina.
Eikä voi  tehdä muuta kuin odottaa.

Onneksi hän löysi avuliaan pariskunnan, joiden luokse sai muuttaa.
Ei enää vastaanottokeskuksen toivotonta tasapaksuutta.

Mutta vieläkään ei päätöstä.

Omat vaikeudet tuntuivat pieniltä.
Minä sentään tiedän missä olen. Tiedän missä lähimmäiseni ovat.
Asetun palapelissä omaan kohtaani.