Nyt on kummaa ja jännää.
Tiedän lapseni syntymäpäivän. Se on pian.
Se on toisena sen päivän salin varauslistalla.
Täällä minä odotan sitä sairaalan vuoteessa.
Hyvinvoivana, mutta varotoimena kuitenkin.
Onneksi on lupa liikkua kanttiiniin.
Onneksi myös wifi, puolison vierailuajat ja kirjat!
Tämä on kuin oma maailmansa. Kaikkialla samanlaisiin kaapuihin verhottuja naisia, joista ei voi varmasti sanoa, ovatko he jo synnyttäneitä vai vasta h-hetkeä odottavia.
Paitsi niistä, jotka puhisevat supistusten kourissa.
Heistä ei voi erehtyä.
Eilen minut oli vallata alakulo, kun huonetoverit huohottivat supistusten kourissa ja se kaikki muistutti siitä, mikä itsellä jää kokematta.
Synnytyksen jännittävyys ja yllätyksellisyys.
Kipu, joka vie kohti kauan kaivattua syntymää.
Mutta sitten päätin antaa moisille ajatuksille huutia ja keskittyä siihen mikä on tärkeää.
Siihen, että lapsi voi hyvin.
Siihen, että pian tapaamme.
Ei sillä ole väliä mitä reittiä se tapahtuu.
