Kirjoitin teini-ikäisenä, että surussa on sointia.
Mutta on sitä onnessakin.
Päivissä, joina krapula ei hellitä, vaikka edellisilta kului kotona.
Illoissa, jolloin silmät lupsahtavat umpeen seitsemän jälkeen.
Nälässä, joka ei taitu syömällä.
Kaikessa siinä uudessa ja kaivatussa, joka jostain kaukaa lopulta löysi luoksemme.
Kaarteli aikansa, etsi paikkaansa ja vihdoin päätti jäädä tänne.
Puolen vuoden kuluttua hänen on tarkoitus rääkäistä ensimmäisen kerran.
Onnessa on sointia.
Sinä, lapsemme, soit minussa jo nyt.
