Pelkääjän onni

Oulussa paistaa aurinko.
Lumikasat sulavat ja tuuli on lämmin.
Kummallinen sää helmikuuksi.

Minun sisälläni möykkää ja myllertää lapsi, jolla on kaikki raajat paikoillaan ja aortan kaari siellä missä pitää.
Toinen käsikin löytyi, vaikka hän yritti piilottaa sen kylkensä alle.
Kummallinen onni pelkääjälle.

Enkä minä enää pelkää.
En sillä lamauttavalla voimalla, millä aikaisemmin.
Uskallan luottaa ja odottaa.

Se tuntuu yhtäaikaa turvalliselta ja epätodelta.

Sinä lapseni teet minusta rohkeamman.

(S)he bangs, (S)he bangs...

Minusta tuntuu, että hän liikkuu.
Tai ainakin ne elohiiret ja lihasnytkäykset ovat saaneet kokeneemmat tokaisemaan, että niitä ne ovat.
Että sieltä hän kuin ilmoittaa, että täällä minä olen.
Täällä minä olen ja elän.

Se tuntuu jotenkin mielipuoliselta.
Ja edelleen, aina vain uskomattomalta.
En kertakaikkiaan pysty ymmärtämään, miten lisääntyminen on mahdollista.
Miten onkaan olemassa systeemi, jolla voimme tehdään lisää lajitovereitamme. Tuosta noin vain.

Tai siis, eihän tämä nyt mitenkään tuosta noin vain tullut, eikä mitenkään ilman lääketiedettä, mutta silti.
Ettei se kuitenkaan ole mitään sellaista, mihin pitäisi pyrkiä tai hakea. Ja että kuka tahansa on siihen oikeutettu.
Kuka tahansa kelpaa. Niin hyvässä kuin pahassa.

Myös tällainen valuvikainen.

Minä en malta odottaa, että tapaamme.