Bestiksii, 4-ever 2-gether, ja muut ala-aste sanonnat

Olin perjantain rakkaan ystävän kanssa kuppiloissa.
Joimme kuohuviiniä, olutta, puna- ja valkoviiniä.
Poltimme savukkeita.
Mutta ennen kaikkea, puhuimme.

Haaveista, arjesta, miehistä, meistä, minuudesta, ijistä (taipuuko se noin? Ikä. Ikiästä? Ei. Ijistä? En tiedä.), vauvoista, musiikista, yhteisestä Roskilden matkasta, äideistä, sisaruksista, vaatteista, kirjoista, runoudesta, stand-up komiikasta, toisten ihmisten ihmissuhteista, ulkonäöstä ja rakkaudesta.
Ainakin.

On se vaan ihme, miten paljon toiselle voi olla sanottavaa vielä 13 vuoden jälkeen.

Eilen teimme miehen kanssa kahdesta pussilakanasta yhden.
Ratkoimme saumoja yhdessä.
Vitsailimme ja kuuntelimme radiota.
Mittasimme ja tarkistimme.
Sitten surautin saumurilla.
Häälahjaksi saadulle tuplaleveälle täkille on nyt toinenkin pussilakana.
Olin ylpiä.

Torstaina menen keskustelemaan yritysneuvojan kanssa.
Toimini, täältä tullaan!

Ruokajuttuja ja yksi veriteko

Olen allerginen omenalle.
Tai oikeastaan olen allerginen koivulle ja jostain syystä kehoni luulee, että omena on koivu.
Näin selitti lääkäri. En oikein ymmärtänyt.
En voi juoda siideriä, tai tulee kohtaus.
En voi upottaa hampaitani omenan kylkeen ja tuntea narskahdusta hampaideni alla.
Se harmittaa. Omena olisi niin kätevä välipala.

Onneksi voin syödä omenapiirakkaa ja -hilloa!
Sekä näitä kuivattuja omenarinkuloita.
Pari vuotta sitten sen keksin. Siitä lähtien olen syksyisin kuivatellut kotimaisia omenaviipaleita.
Ja ne ovat hyviä! Ja helppoja tehdä! Kokeilkaa!
Jos ei ole vapaana verhoklipsejä, rinkuloita voi pujotella myös pyykinkuivaustelineen ympärille.

Kuume jätti eilen rauhaan ja nyt olo on ihan normaali. Mikä lie täsmäisku oli kyseessä.
Eilinen meni joka tapauksessa kotona työskennellessä ja siirrettiinkin kaverin kanssa lounastreffit tänne meille.
Ystävä toi ruokaa ja minä keitin kahvit.
Mutta toi se muutakin, nimittäin miehensä kasvattamia chilejä. Katsokaa miten mahtavat värit!
Myös hänen tekemänsä mango-chilikastike oli namia.

Ystävä kertoi kaikenlaista. Muun muassa miten heillä kesän asuneista kanoista yksi piti lopettaa jalkavaivan vuoksi.
Viime sunnnuntaina ystävästä oli sitten kuoriutunut kanantappaja.
Mietiskeltiin, että aika hurjaa, mutta toisaalta niin luonnollista.
Sitä kun on ihminen ajatunut aika kauaksi siitä luonnollisesta ruokaketjusta.
Ja kumpi se nyt sitten on julmempaa, katkaista vapaana hilluneelta sairaalta kanalta niska vai ostaa tehotuotettua broileria pilkkahintaan?

Siis tä? Mistä tämä flunssa tuli?

Mikä se on sellainen flunssa, joka iskee juuri silloin kun on mielissään valmistautunut omaan leffailtaan ja mies on lähtenyt jalkapalloderbyyn/kolmikymppisille?

Se oli minun eilisiltani.

Kuume nousi varoittamatta. Nyhjötin surkeana sohvan nurkassa ja katsoin kolmea eri ohjelmaa limittäin. Onneksi tuli House, ja onneksi Jenkeissä oli jo alkanut How I met your motherin uusi kausi.

Kirjastosta ex-tempore lainaamani Tom of Finland -historiikki oli mielenkiintoinen. Kuten myös alzheimer-kirja. En oikein tiedä miten moiset lähtivät mukaani, mutta onneksi lähtivät.

Puolen yön jälkeen yhden naisen taistelutiimini mureni ja oli pakko laittaa miehelle seuraava viesti:
"Vähän surkia olo, olisi mukava jos tulisit paijaamaan."
Ja sehän tuli!

Tämä on ollut aika hyvä työviikko. Siihen on sisältynyt muun muassa mainos- ja lehtikuvittaja Laura Laineen haastattelu. Samalla kävin katsomassa hänen Oulussa tiistaina avatun näyttelynsä. Ja voin kyllä suositella!
Laineen keijukaismaiset naishahmot ovat valloittavia. Puhumattakaan hänen piirrosjäljestään. Kuvia katsoessa voi melkein tuntea käsissään miltä vaatemateriaalit tuntuvat. Pehmeät höyhenet näyttävät niin pehmeiltä, ja nahka nahalta.

Laineen piirustuksia Galleria 5:ssä (Hallituskatu 5, Oulu) 9.10. saakka.

Työ Laura Laineen sivuilta.

Liekö miehen paijailutaitojen erinomaisuus vai mikä, mutta aamulla kuume oli tiessään. Olo on edelleen vähän nuhjuinen, mutta töitä täytyy kuitenkin tehdä, sillä huomenna on kahden jutun dead-line.
Olen kuullut sanottavan, että friikku ei sairastele. Tarkoittaen kai sitä, että se on omista ansioista pois, jos sairastaa. Mutta ainakaan nyt ei haittaa tehdä kotoa töitä, sillä vaikka olo on nuhjuinen, työmatka taittui muutamalla askeleella, eikä vesisateessa pyöräillen.

Sillä eipä sitä konserniaikanakaan tullut oltua töistä pois. Eihän sitä kehdannut, kun oli määräaikainen ja koko ajan paniikissa siitä jatkuuko sopimus. Ja jos sitten jonakin kertana kehtasi hakea saikkua, oli siitäkin koko ajan huono omatunto.

Nyt ei ole. Nyt on tsemppi.

Aamuarsenaali flunssaa vastaan. Teetä ja mustikka-herukka jugurttirahkaa.

PS: Etsin muuten vuosia sopivaa teekannua, mutten koskaan löytänyt sellaista, jossa ei olisi ollut jotakin pikkuvikaa. Vime syksynä löysin tämän Marimekon Räsymaton ja olin myyty. Pelkästään sen näkemisen luulisi parantavan vähän.

Häät peruttu, jalkapallo silmässä

En ole kertonutkaan miten päädyin naimisiin.
Tai tarkemmin sanottuna, miten olin melkein päätymättä.

Kihloihin mentyämme sovimme hääpäivän. Varasimme kirkon ja uinuimme puolitoista vuotta.

Tammikuussa tajusimme, että häät ovat puolen vuoden päästä. Suunnittelimme ja kokoustimme. Tilasin puvun netistä ja selasin reseptejä.

Viimeisillä viikoilla askartelimme ja leivoimme. Siivosimme, koristelimme ja jännitimme.

Viisi päivää ennen vihkimistä mies lähti pelaamaan jalkapalloa.
Puolitoista tuntia myöhemmin sain häneltä puhelun, että ovat matkalla päivystykseen.

Pallo oli osunut suoraan silmämunaan.
Silmämuna oli ihan musta.
Yllättäen silmäkulma ei.

Kellon lähestyessä puoltayötä mies otettiin sisään osastolle. Silmänpaine oli korkealla.
Lääkäri sanoi, että lauantaiksi parsivat kasaan.
Kotona tuli itku.

Mies pysyi sairaalassa keskiviikkoon asti. Anoppi ja käly kantoi kaupasta liivejä ja kravatteja testattavaksi.
Minä ja kaasot askartelimme.
Lauantaina sulho seisoi alttarilla. Eikä juhlapaikan sohvallakaan tarvinnut lepuutella.

Sen sijaan minä valssasin niin, että mursin jalkapöytäni.
Siitä lisää toisella kerralla.

Aamuhölkkä sekä piipahdus muistojen polulla

Söin tänään syksyn ensimmäisen nahkiaisen. Se oli etikkainen ja maukas.
Iän myötä nahkiainen täytyy nauttia katsomatta.
Ennen meni alas miten päin vain.

Aamulla kävin heti herättyäni juoksemassa.
Tai oikeastaan jolkottelemassa. Mutta koko matkan kuitenkin.
Paistoi aurinko ja maa oli vielä kuurassa.
Oli kaunista.
Olin ylpiä, että jaksoin.

Se aloitti päivän hyvin.
Join teetä, ja myöhemmin kahvia.

Kävin kirjastossa ja tutustuin taas lehtiin. Niitä on valtavasti.
Mieli aktivoitui: ainakin kolme uutta juttuideaa!
Kuuntelin Adelen sydänsurubiisin jälleen monta kertaa.

Siitä tuli mieleeni, että olisinko aikoinaan uskonut, ettet sinä enää satu?
Että elämääni tuli joku, joka oli vielä enemmän.
Enemmän, mitä olin koskaan kuvitellut voivan olla olemassa.

Se joku, jonka kanssa nautittiin häämatkalla Nizzan lämmöstä. Jalka oli paketissa liian kovista muuvsseista, joita häissä tuli tanssittua. Siitä huolimatta, oli elämäni ihanin matka.

Löytyneiden eläinten kotona oli liikuttavaa

Aurinko palasi loppuviikosta. Tänään se paistaa lähes pilvettömältä taivaalta.
Ilma on jo viileä, mutta säteet lämmittävät.
Ensi viikolle on useampi työ. Eikä ahdista, vaikka on sunnuntai.
Näinä hetkinä tuntuu, että vapaaksi toimittajaksi alkaminen oli oikea valinta.
Että kyllä minä pärjään. Kyllä elämä kantaa.

Perjantaina kuuntelin ainakin seitsemän kertaa putkeen niiskutuslaulun.
Palasin ajassa 13 vuotta taaksepäin ja riuduin. Itkettikin.
Ehkä tasainen itkeminen on ihan hyväksi. Pysyy kyynelkanavat auki.

Kirjoitin joskus, että surussa on sointia. Tarkoitin kai sitä, että onnellisena ei ole yhtä paljon sanottavaa.
En silti valita. Tämä on hyvä.

Eilen vierailin eläinkodissa. Kissoja kopit täynnä. Pihalla lampaita. Yksi valkea kani, jonka silmän alla oli naarmu.
Mies on allerginen. Muuten olisi ottanut mukaani sen Oulunsalosta löytyneen kissanpojan. Se oli lellikki. Sai juostakin pitkin ja poikin.
Itketti vähän sielläkin.

Åbo

Näin unta, jossa asuin Turussa.
Mukulakivikadut olivat leveitä ja rakennukset kauniita.
Suojatiellä ohitseni ajoi vanhanaikainen raitiovaunu.
Aurinko paistoi, mutta ilmassa tuntui jo syksy.

Vain muutaman kerran olen käynyt.
Isovanhemmat sen sijaan asuivat.
Pakosta. Viipuriin kun ei voinut jäädä.

Olisiko minussa enemmän karjalaa, jos olisivat vielä synnyttyäni eläneet?
Tai turkua?

Uuden kodin etsintä

Eilen kävin asuntoesittelyssä. Huoneet olivat matalia ja talo sokkeloinen.
Maakellarissa haisi maakellarille.
Pihalla kasvoi omenapuu. Sato näytti runsaalta.
Makuhuoneen lattia oli vaihdettu, sillä edellinen ei kestänyt sairaalasängyn painoa.

Ulkona satoi.

Tätä taloa myi nainen, jonka mies oli kuollut.
Kuinka monta syksyä he mahtoivatkaan kerätä omenia puutarhasta, leikata nurmikkoa, päivitellä viereisen urheilukentän kisoja.

Nyt tuntemattomat kulkivat huoneissa kuin kuninkaat. Aukoivat kaappeja ja koputtelivat seiniä.

Omenapuun varjossa olisi ihana lukea. Vilpolasta saisi erinomaisen terassin.
Harmi, että talo oli ankea.