Löytyneiden eläinten kotona oli liikuttavaa

Aurinko palasi loppuviikosta. Tänään se paistaa lähes pilvettömältä taivaalta.
Ilma on jo viileä, mutta säteet lämmittävät.
Ensi viikolle on useampi työ. Eikä ahdista, vaikka on sunnuntai.
Näinä hetkinä tuntuu, että vapaaksi toimittajaksi alkaminen oli oikea valinta.
Että kyllä minä pärjään. Kyllä elämä kantaa.

Perjantaina kuuntelin ainakin seitsemän kertaa putkeen niiskutuslaulun.
Palasin ajassa 13 vuotta taaksepäin ja riuduin. Itkettikin.
Ehkä tasainen itkeminen on ihan hyväksi. Pysyy kyynelkanavat auki.

Kirjoitin joskus, että surussa on sointia. Tarkoitin kai sitä, että onnellisena ei ole yhtä paljon sanottavaa.
En silti valita. Tämä on hyvä.

Eilen vierailin eläinkodissa. Kissoja kopit täynnä. Pihalla lampaita. Yksi valkea kani, jonka silmän alla oli naarmu.
Mies on allerginen. Muuten olisi ottanut mukaani sen Oulunsalosta löytyneen kissanpojan. Se oli lellikki. Sai juostakin pitkin ja poikin.
Itketti vähän sielläkin.