1 kk tiliotteet ja laskut

Tänään vein kirjanpitäjälleni ensimmäisen yrittäjäkuukauden liput ja laput. Kirjanpitäjä ei ollut lainkaan huolissaan, vaan kehotti keskittymään työntekoon.
Vuoden alussa on aika miettiä sitten vähän muitakin asioita (lue: veroja).

Tein raittiuslupauksen seuraavaksi kuukaudeksi.
Sunnuntaina ymmärsin, että olen liian vanha kokopäivän kestävään krapulaan. Sitä ei kestä pää.
Eilen ja toissapäivänä olen viihtynyt tuplajumppatunneilla. Tuntuu, että huokoset oikein puskevat ulos sitä kaikkea myrkkyä, mitä olen niihin imenyt.

Anoppi täyttää ylihuomenna 60, ja menemme juhlimaan sitä mökille. Huomenna on Chisu 45:ssa. En jaksaisi odottaa!

Huomenna elämäni bloggarina täyttää 6 vuotta.
Siitä lisää sitten.

Optimisti onnistuu aina

Kävinpä ajattelemaan asennoitumista.
Sitä, miten kukainenkin sen kuppinsa näkee.
Omani on lähes poikkeuksetta puoli täynnä.
Se on äidiltä perittyjä ominaisuuksia.
"Vaikka mikä olisi, niin ajattelepa, että voisi olla vielä huonomminkin."
Ja kas, oma juttu ei ole enää niin toivoton Juttu.

Iloitsin facebookissa onnistuneesta palkkaneuvottelusta seuraavanlaisesti:

Sain statukseen myös kommentin, joka oli kaikella hyvällä tarkoitettu, mutta joka siitä huolimatta ärsytti. Sen sisältö oli (tietenkin hymiöiden siivittämänä) se, että kyllä se yrittäjän arki vielä iskee silmille.
Huomasin ajattelevani kommenttia vielä monta tuntia sen lukemisen jälkeen, ja mietin, että miksi se vaivaa minua niin paljon.
Tulin seuraaviin tuloksiin.

Ärsyynnyin siitä, että aivan kun minä en tajuaisi, että yrittäjyys on rankkaa, eikä se suinkaan aina ole onnistumista ja ruusuilla tanssimista. Koin kommentin alentuvana päähäntaputteluna "voi sitä pientä, kyllä se karu realismi vielä sieltä tulee, ja sinutkin lannistaa".
En minä luule, että asiat taianomaisesti järjestyvät ja hoituvat.
En minä kuvittele, että yrittäjyyden mukana tullut vapaus tarkoittaisi pelkästään pitkiä kahvihetkiä ystävien kanssa keskellä päivää.
En minä ole optimisti, jolle realismia ei ole olemassa.

Sen sijaan olen ihminen, joka haluaa nähdä vaikeuksissakin mahdollisuuden.
Olen ihminen, joka uskoo, että omalla asennoitumisella voi muokata sitä millaisena elämänsä kokee.
Tuo on mielestäni kummallinen piirre (ja ehkä kovin suomalainen), että kun joku iloitsee jostakin, on heti muistutettava, että eläpä nyt liikaa riemuitse, että kyllä se sykkyys sieltä nurkan takaa vielä sinunkin päällesi kosahtaa.
Ja mitä sitten jos kosahtaakin? Se on sen hetken ongelma.
Elämä on liian lyhyt huolehtimaan etukäteen sellaisesta, jota varmasti murehtii ihan tarpeeksi sitten kun se on ajankohtaista.

Sitäpaitsi, kyseinen riemu johtui rahan lisäksi siitä, että rohkenin ottaa palkkion uudestaan puheeksi sen jälkeen kun se oli jo sovittu. Juttu osoittautui odottetua työläämmäksi, eikä sovittu korvaus ollut mielestäni kohtuullinen.
Olen vielä aika arka ja kokematon näissä asioissa, joten melkein annoin koko asian olla ja ajattelin sitä oppirahojen maksamisena.
Onneksi kollega rohkaisi keskustelemaan asiasta reilusti, ja kas, se kannatti!

Noh, eipä tuo mitenkään vakavaa ole, mutta sai minut entistä vakaammin kannattamaan omaa ajattelutapaani.
Nyt on perjantai, käykäämme siihen ihanan Veronica Maggion tahdissa.

Yrittäjä tässä terve!

Viime torstaina sain puhelun, jonka jälkeen hihkuin riemusta.
Minulle oli myönnetty starttiraha. Tulin iloiseksi!

Perjantaina kävin rekisteröimässä toiminimeni.
Toisin kuin mies ehdotti, en antanut sille nimeksi Kärkikkeli.
Eikä mainoslauseeni kuulu:
Artikkeli, kuin artikkeli -homman hoitaa Kärkikkeli.

Vaikka, olisihan se hauskaa.

Anoppi oli saanut rutkasti omenia, joita hän toi meillekin. Niinpä olen ripustanut niitä kuivumaan oikein urakalla.
Ainoa mikä vituttaa, on selkä, joka meinaa mennä istuessa jumiin.

Ihka oma Y-tunnukseni.

Meinasin jo uuvahtaa omenien määrään.
Mutten uuvahtanutkaan, vaan tein piirakan.
Mies oli mielissään. Ja olin minäkin.

Omituista käytöstä

Join taas liikaa kahvia aamulla. On kummallista miten olen siirtynyt lähes kahvittomasta elämästä liikakahviseen elämään.
Mutta kun se on niin hyvää.
Pysyn kohtuudessa, jos nautin ennen lounasta pelkästään teetä.
Silloin jää kuppiin, korkeintaan kolmeen päivässä.
Tänään join juuri viidennen.

Kävin yritysneuvojalla. Viikon päästä minulla on oma yritys. Kai.
Kaikki riippuu starttirahasta.

Jonotin verovirastosta verovelkatodistuksen.
Söin lounaaksi eilistä pizzaa. Se oli hyvää, vaikkakin juustopizzassa oli hippuisen rupsuinen aromi.

Ulkona paistaa aurinko, eikä minulla ole tälle päivälle virallista ohjelmaa.
Yksi puhelu pitäisi soittaa.
Siirrän sitä koko ajan eteenpäin. Kun ei tee mieli, ja vähän nolottaa. Vaikkei olisi syytä.

Toisinaan mietin, miten tällaisesta ihmisestä on voinut tulla toimittaja? Mitä se semmoinen puhelimen välttely oikein on?

Onneksi huomenna on tiistai ja visapäivä.

Kivi vai paperi? Vaiko sakset?

Tapaan huomenna yritysneuvojan. Täytämme starttirahahakemuksen ja tutustumme yrittäjyyteen.
Jännittää.
Mitä jos en osaakaan. Ja samaan aikaan kutkuttaa.
Oma toiminimi. Oma päätösvalta. Oma vastuu.

Kävin vahtimassa veljenpoikaa.
Pelasimme kivi-sakset-paperia.
20 kertaa peräkkäin.
Tärkeintä ei ollut kuka voitti.

Kivi

Ymmärsin myös ensimmäisen kerran mitä pienten jalkojen tepsutus -sanonnalla todella tarkoitetaan.
Kävelimme peräkanaa laminaatilla. Hänellä oli paljaat jalat. Ja ääni, joka niistä lähti, oli todellista pienten jalkojen tepsutusta. Läps, läps, läps.

Sakset

Paperi

Toivottavasti veljenpojalla on ensi kerralla uusi peli hyppysissä.
Vanha ei enää jaksa samaa.

Bestiksii, 4-ever 2-gether, ja muut ala-aste sanonnat

Olin perjantain rakkaan ystävän kanssa kuppiloissa.
Joimme kuohuviiniä, olutta, puna- ja valkoviiniä.
Poltimme savukkeita.
Mutta ennen kaikkea, puhuimme.

Haaveista, arjesta, miehistä, meistä, minuudesta, ijistä (taipuuko se noin? Ikä. Ikiästä? Ei. Ijistä? En tiedä.), vauvoista, musiikista, yhteisestä Roskilden matkasta, äideistä, sisaruksista, vaatteista, kirjoista, runoudesta, stand-up komiikasta, toisten ihmisten ihmissuhteista, ulkonäöstä ja rakkaudesta.
Ainakin.

On se vaan ihme, miten paljon toiselle voi olla sanottavaa vielä 13 vuoden jälkeen.

Eilen teimme miehen kanssa kahdesta pussilakanasta yhden.
Ratkoimme saumoja yhdessä.
Vitsailimme ja kuuntelimme radiota.
Mittasimme ja tarkistimme.
Sitten surautin saumurilla.
Häälahjaksi saadulle tuplaleveälle täkille on nyt toinenkin pussilakana.
Olin ylpiä.

Torstaina menen keskustelemaan yritysneuvojan kanssa.
Toimini, täältä tullaan!

Siis tä? Mistä tämä flunssa tuli?

Mikä se on sellainen flunssa, joka iskee juuri silloin kun on mielissään valmistautunut omaan leffailtaan ja mies on lähtenyt jalkapalloderbyyn/kolmikymppisille?

Se oli minun eilisiltani.

Kuume nousi varoittamatta. Nyhjötin surkeana sohvan nurkassa ja katsoin kolmea eri ohjelmaa limittäin. Onneksi tuli House, ja onneksi Jenkeissä oli jo alkanut How I met your motherin uusi kausi.

Kirjastosta ex-tempore lainaamani Tom of Finland -historiikki oli mielenkiintoinen. Kuten myös alzheimer-kirja. En oikein tiedä miten moiset lähtivät mukaani, mutta onneksi lähtivät.

Puolen yön jälkeen yhden naisen taistelutiimini mureni ja oli pakko laittaa miehelle seuraava viesti:
"Vähän surkia olo, olisi mukava jos tulisit paijaamaan."
Ja sehän tuli!

Tämä on ollut aika hyvä työviikko. Siihen on sisältynyt muun muassa mainos- ja lehtikuvittaja Laura Laineen haastattelu. Samalla kävin katsomassa hänen Oulussa tiistaina avatun näyttelynsä. Ja voin kyllä suositella!
Laineen keijukaismaiset naishahmot ovat valloittavia. Puhumattakaan hänen piirrosjäljestään. Kuvia katsoessa voi melkein tuntea käsissään miltä vaatemateriaalit tuntuvat. Pehmeät höyhenet näyttävät niin pehmeiltä, ja nahka nahalta.

Laineen piirustuksia Galleria 5:ssä (Hallituskatu 5, Oulu) 9.10. saakka.

Työ Laura Laineen sivuilta.

Liekö miehen paijailutaitojen erinomaisuus vai mikä, mutta aamulla kuume oli tiessään. Olo on edelleen vähän nuhjuinen, mutta töitä täytyy kuitenkin tehdä, sillä huomenna on kahden jutun dead-line.
Olen kuullut sanottavan, että friikku ei sairastele. Tarkoittaen kai sitä, että se on omista ansioista pois, jos sairastaa. Mutta ainakaan nyt ei haittaa tehdä kotoa töitä, sillä vaikka olo on nuhjuinen, työmatka taittui muutamalla askeleella, eikä vesisateessa pyöräillen.

Sillä eipä sitä konserniaikanakaan tullut oltua töistä pois. Eihän sitä kehdannut, kun oli määräaikainen ja koko ajan paniikissa siitä jatkuuko sopimus. Ja jos sitten jonakin kertana kehtasi hakea saikkua, oli siitäkin koko ajan huono omatunto.

Nyt ei ole. Nyt on tsemppi.

Aamuarsenaali flunssaa vastaan. Teetä ja mustikka-herukka jugurttirahkaa.

PS: Etsin muuten vuosia sopivaa teekannua, mutten koskaan löytänyt sellaista, jossa ei olisi ollut jotakin pikkuvikaa. Vime syksynä löysin tämän Marimekon Räsymaton ja olin myyty. Pelkästään sen näkemisen luulisi parantavan vähän.

Aamuhölkkä sekä piipahdus muistojen polulla

Söin tänään syksyn ensimmäisen nahkiaisen. Se oli etikkainen ja maukas.
Iän myötä nahkiainen täytyy nauttia katsomatta.
Ennen meni alas miten päin vain.

Aamulla kävin heti herättyäni juoksemassa.
Tai oikeastaan jolkottelemassa. Mutta koko matkan kuitenkin.
Paistoi aurinko ja maa oli vielä kuurassa.
Oli kaunista.
Olin ylpiä, että jaksoin.

Se aloitti päivän hyvin.
Join teetä, ja myöhemmin kahvia.

Kävin kirjastossa ja tutustuin taas lehtiin. Niitä on valtavasti.
Mieli aktivoitui: ainakin kolme uutta juttuideaa!
Kuuntelin Adelen sydänsurubiisin jälleen monta kertaa.

Siitä tuli mieleeni, että olisinko aikoinaan uskonut, ettet sinä enää satu?
Että elämääni tuli joku, joka oli vielä enemmän.
Enemmän, mitä olin koskaan kuvitellut voivan olla olemassa.

Se joku, jonka kanssa nautittiin häämatkalla Nizzan lämmöstä. Jalka oli paketissa liian kovista muuvsseista, joita häissä tuli tanssittua. Siitä huolimatta, oli elämäni ihanin matka.

Löytyneiden eläinten kotona oli liikuttavaa

Aurinko palasi loppuviikosta. Tänään se paistaa lähes pilvettömältä taivaalta.
Ilma on jo viileä, mutta säteet lämmittävät.
Ensi viikolle on useampi työ. Eikä ahdista, vaikka on sunnuntai.
Näinä hetkinä tuntuu, että vapaaksi toimittajaksi alkaminen oli oikea valinta.
Että kyllä minä pärjään. Kyllä elämä kantaa.

Perjantaina kuuntelin ainakin seitsemän kertaa putkeen niiskutuslaulun.
Palasin ajassa 13 vuotta taaksepäin ja riuduin. Itkettikin.
Ehkä tasainen itkeminen on ihan hyväksi. Pysyy kyynelkanavat auki.

Kirjoitin joskus, että surussa on sointia. Tarkoitin kai sitä, että onnellisena ei ole yhtä paljon sanottavaa.
En silti valita. Tämä on hyvä.

Eilen vierailin eläinkodissa. Kissoja kopit täynnä. Pihalla lampaita. Yksi valkea kani, jonka silmän alla oli naarmu.
Mies on allerginen. Muuten olisi ottanut mukaani sen Oulunsalosta löytyneen kissanpojan. Se oli lellikki. Sai juostakin pitkin ja poikin.
Itketti vähän sielläkin.