Cobain, Joplin, Hendrix jne.

Kun minä olin teini-ikäinen eivät nuorena kuolleet rokkarit tuntuneet niin nuorilta.
Nuori oli jotain alle kahdenkymmenen ja yli kolmentoista.
Kun minä olin 27 en ollut soittanut Woodstockissa enkä saanut aikaan mitään muutakaan massoja tärisyttävää. En ollut päässyt edes niihin kouluihin, joista haaveilin. Ja 27-vuotiaana olin niihin liian vanha.

Kun olen 29 tuntuvat nuorena kuolleet rokkarit nuorilta.
Ei ihmekään, että vetivät yliannostuksen. Silloinhan ollaan kuolemattomia ja voiman tunnossa.
Tai monet ovat.
Minä en.
Muistan kyllä, että täällä ollaan lainassa.
Aina muistan sen.

Pinnan alla, näkevänä

Ostin uimalasit vahvuuksilla.
Ajattelin selkäuinnin helpottuvan kun silmään valuva vesi ei töni piilareita pois paikoiltaan.
Mistäpä olisin arvannut, että se avaisikin kokonaan uuden maailman.
Vedenalaisen maailman.

Sukelsin.
Siellä se oli, kokonaan uusi ulottuvuus.
Syvyyys, painavuus, vesijuoksijoiden heiluvat jalat.
Lapsuuden maailma.
Samantien palauduin jonnekin ala-asteelle, jolloin uimassa käytiin viikottain ja vedessä oltiin tunteja.
Sinnekö se jäi, likinäköisyydeen alle?

Samantien mummouinti muuttui rintauinniksi.
Aika parani. Sydän pamppaili.
Eikä pelkästä innostuksesta.

Ensi viikolla uimariystävä lähtee opettajaksi.
En jaksa odottaa.
Duussin hehkuttama oikeaoppinen rintauinti, täältä tullaan!

Aika on pysähtynyt kylmyyteen

Ulko-ovella pakkanen tuoksui menneisyydelle.
Ylitetyn kotiintuloajan varastetuille minuuteille.
Ensimmäisille avuttomille suudelmille.
Kylmille hapuileville sormille lämpimällä iholla.
Kahdelle jäähileiselle lonkerolle.

Naapurikorttelin puulämmitys tuoksui kotitien alulle.
Viimeisille metreille, tonnin painoiselle urakalle.
Eteisessä vastaan vyöryi lämpöhalaus.
Tuhannet pienet piikit kiipesivät paidan alle ja pistelivät tunnottomuuden kadotukseen.

Pakkanen palaa vuosittain mukanaan muistot.

Voi, miten kauniisti ystävä laulaa.

Syntymäpäiväyö

Täytin tänään 29 vuotta.
Koko perjantai-illan tein kahta kakkua.
Ja tänään koko aamun kasvispiirakoita sekä erilaisia dippejä.
Ystävät tulivat ja täyttivät olohuoneen naurulla.
Sain kukkia.
Sain teetä.
Sain kellon.
Sain konserttilipun.
Ja lakua. Ja suklaata.
Ja aamiaisen vuoteeseen.
Sain aivan liikaa. Eniten sain läsnäolosta ja onnesta.

Kello on puoli kolme yöllä ja olen yksin kotona.
Pidin tipattomuuteni, eikä huvittanut lähteä baariin sitä testaamaan.
Kuuntelen repeatilla Robynin cover-biisiä, jonka ihastuttavat Eraton tytöt esittävät.
Ja ihmettelen tätä elämää.
Miten nopeaa se kulkee. Ja miten helposti se voi madella.

Miten yläasteikäisenä en olisi jaksanut odottaa, että löytäisin jonkun joka rakastaisi.
Minua, sellaisena kuin olen.
Ja miten vähän vanhempana ajattelin, ettei se koskaan tule. Ja miten olin pakahtua kaikkeen siihen intohimoon joka kaivoi.
Ja miten hain sitä epäsopivista vuoteista. Ja halusin uskoa todeksi, vaikka siitä oli sopivuus kaukana.
Ja miten sitten Tyyppi tuli tielleni.

Miten nopeasti kahdeksan vuotta on mennyt.
Ja miten lähellä tämmöisinä hetkinä on teinitunne.
Se kun valvoi yöllä ja kuunteli traagisia lauluja.
Ja kirjoitti.

Silloin yli 14 vuotta sitten.