Ei se ollut marraskuun neljäs, vaan lokakuun 29. vuonna 2005 kun kirjoitin ensimmäisen blogikirjoitukseni. Se oli se aamu, jolloin heräsin kymmenen tunnin yöunien jälkeen. Se oli ensimmäinen aamu viikkoihin, kun sain nukuttua heräilemättä vähän väliä.
Olin saanut paniikkikohtauksen kuukautta aikaisemmin, ja olin jatkuvasti varpaillani, milloin seuraava iskee. Olin ahdistunut ja peloissani.
Sittemmin elämä on mennyt aika paljon eteenpäin.
Kuitenkin hetkittäin sama paniikki meinaa yllättää. Kuten perjantaina mökillä kun juuri nukahtaessa hätkähdinkin hereille, ja olin ihan varma, että tulen hulluksi. Tai jos nukahdan, heräänkö enää. Tai eilen jumpassa, jossa pompin niin kovalla sykkeellä, että sormia alkoi tykyttää ja turvottaa, ja olin ihan varma, että sydän räjähtää liiasta paineesta.
Onneksi nykyään, toisin kuin vuonna 2005, osaan rauhoittaa itse itseäni.
Muttei se siltikään kivalta tunnu.
Haluaisin olla aina sellainen, millainen olen kun mikään ei paina.
Kun en jatkuvasti pelkää.
Pelon hetkinä tapailen mielessäni Kaarlo Sarkian runoa Älä elämää pelkää
Älä elämää pelkää/
älä sen kauneutta kiellä/
Suo sen tupaasi tulla/
tai jos liettä ei sulla/
sitä vastaan käy tiellä/
älä käännä sille selkää.
älä sen kauneutta kiellä/
Suo sen tupaasi tulla/
tai jos liettä ei sulla/
sitä vastaan käy tiellä/
älä käännä sille selkää.
Ja varsinkin kohtaa
Elä pelotta varassa yhden kortin/
Näet aina avoinna kuoleman portin.
Elä pelotta varassa yhden kortin/
Näet aina avoinna kuoleman portin.
Pitäisi vain uskaltaa elää, eikä käyttää aikaansa pelkäämällä sellaista mihin ei voi vaikuttaa.
On aika raskasta olla luulosairas.
Seuraava postaus on pirteä. Lupaan.
Lupaan myös itselleni, että katson kaikessa tänään hyvää, enkä pelkää yhtään!
(tai vain ihan vähän)
On aika raskasta olla luulosairas.
Seuraava postaus on pirteä. Lupaan.
Lupaan myös itselleni, että katson kaikessa tänään hyvää, enkä pelkää yhtään!
(tai vain ihan vähän)
Ei pitäisi lukea blogeja työajalla, ettei asiakkaat pelästy kun melkein kyynelehdin täällä... Tunnen tämän niin hyvin, ainakin jo heinäkuusta 1998 lähtien, ja viime viikkoina taas aika kipeästi. Pitkään, pitkään aikaan en uskaltanut puhua pelosta ääneen, nyt ainakaan se ei enää pelota. Lohduttaa tietää, että on muita samanlaisia vaikka en toivo pelkoa kellekään. Toivottavasti olet nähnyt paljon hyvää viime viikkoina!
ReplyDeleteVoi Riikka, menin niin mieliin silloin kuin luin kommenttisi. Samaan aikaan en kuitenkaan saanut vastattua, sillä tuntui, ettei asiasta oikein pysty kirjoittamaan. Sen sijaan olen käynyt kuluneen 1,5 kuukauden aikana lukemassa näitä sanojasi (kuten myös blogiasi), ja olen saanut niistä valtavasti voimaa. Kiitos!
ReplyDeleteJa varsinkin kun pelko iskee, on turvauttavaa ajatela, että jossakin, juuri tällä hetkellä, joku toinen voi kokea samaa. Vaikka tietenkään (kuten itsekin kirjoitit) ei sitä toivo kenellekään.