Kyllähän sitä ehtii

Kuukaudessa ehtii kaikenlaista. Ehtii tekemään paljon töitä. Ehtii syömään monia suklaamunia. Ehtii käymään usealla jumpalla ja uimaan useamman kilometrin. Ehtii olla ahdistunut ja iloinen. Ehtii opetella kokonaisen näytelmän vuorosanat ja esittämään ilta toisensa jälkeen rakennusmestari Alquistia.

Ehtii iloita alkavasta keväästä, joka ottaa takapakkia. Ehtii viettää aikaa ystävän kanssa Lahdesta ja oppia uuden lautapelin. Ehtii innostua kauppaan tulleista parsoista ja kokata niitä lounaaksi ja päivälliseksi.

Ehtii suunnittelemaan kesän Italian matkaa ja monia piknikkejä.
Ehtii elämään.
Vielä kun oppisi olemaan pelkäämättä sen loppumista.

Kylmä vesi, voimakas voide

Syksyllä minä ryhdyin käymään ystävän kanssa avannossa.
Ne olivat pyrähdyksiä. Dippailuja.
Portaat ja pylly alas.
Tuskin viittä sekuntia.
Ja tänään, TÄNÄÄN, minä uin portailta rantaan!
Minä uin, vaikka toinen uimatossu hävisi virran mukana.
Minä uin, vaikka pakkasta oli viisi astetta eikä vedenkään lämpötila kovin paljon plussan yläpuolella heilunut.
Minä uin, vaikka kauhistutti ja hirvitti.

Ja mikä tunne sitä seurasikaan.
Mikä mahtava kihelmöinti täytti koko kehon.
Mikä itsensä voittamisen ja euforian tunne valloitti koko mielen.
Minä tein sen!
Minä tein sen!!

Oi avanto, olet huume.
Olet hirveä, kamala, kauhistuttava ja kylmä.
Mutta olet samalla niin taianomainen ja mielihyväinen.
Oi tätä onnea!

Pinnan alla, näkevänä

Ostin uimalasit vahvuuksilla.
Ajattelin selkäuinnin helpottuvan kun silmään valuva vesi ei töni piilareita pois paikoiltaan.
Mistäpä olisin arvannut, että se avaisikin kokonaan uuden maailman.
Vedenalaisen maailman.

Sukelsin.
Siellä se oli, kokonaan uusi ulottuvuus.
Syvyyys, painavuus, vesijuoksijoiden heiluvat jalat.
Lapsuuden maailma.
Samantien palauduin jonnekin ala-asteelle, jolloin uimassa käytiin viikottain ja vedessä oltiin tunteja.
Sinnekö se jäi, likinäköisyydeen alle?

Samantien mummouinti muuttui rintauinniksi.
Aika parani. Sydän pamppaili.
Eikä pelkästä innostuksesta.

Ensi viikolla uimariystävä lähtee opettajaksi.
En jaksa odottaa.
Duussin hehkuttama oikeaoppinen rintauinti, täältä tullaan!

Halu on vahva ja voimakas

Haluaisin ottaa ja varistaa yltäni tämän kaiken.
Tämän toivottoman tarpeen hallita kaikkea.
Tämän hetkeen tarttumattomuuden voiman.
Tämän tuntemattoman pelon.

Haluaisin sukeltaa ja jättää pinnan alle kaiken turhan.
Jokaisen lyttäävän ajatuksen.
Jokaisen turhan taakan.
Jokaisen epätoivon rippeen.

Haluaisin ottaa kiinni kevään ensimmäiset auringonsäteet.
Haluaisin kävellä hangella, joka kantaa.
Haluaisin muistaa miten hyvältä tuntuu laskea pulkalla mäkeä ja luottaa siihen, että alhaalla vatsanpohjassa tuntuu onni, eikä ainainen jännitys.

Haluaisin vain elää ja nauttia siitä.

Yö sairaalassa

Viime yönä istuimme päivystyksessä.
Sisään käveli ihmisiä elämän ääripäistä.
Pappi, vanhus, perheenisä, juoppo, pikkulapsi ja nuoripari.
Jossain toisen ja kolmannen tunnin välissä tunsin oloni turvalliseksi.
Tunsin yhteyttä kelmeässä sairaalavalossa.

Tässä istuimme me, jotka kaipasimme apua.
Jotka tarvitsimme apua.
Eikä kukaan ollut parempi toista.

Kolmen ja puolen tunnin jälkeen nimenhuuto kävi.
Kymmenen minuutin jälkeen Tyyppi palasi reseptin kanssa.
Kuume laski kotona.

Viimeksi oli siellä häiden jälkeen, kun jalka meni rikki.

Toisessa kaupungissa

Helsingissä satoi lunta ikkunanpielet umpeen ja kaupunki vaipui pehmeään vaippaan.
Ystävän syntymäpäivälahjakeikka oli pitkä. Ja outo.
Ja Kokemus.

Kuohuviini oli halpaa ja ravintola liian täynnä.
Törmäsin vanhaan koulukaveriin, jonka äiti huomautti käyvän pukutöissä.
Ajoimme metrolla Kurviin.
Ahtauduimme pieneen kapakkaan.

Siellä oli se poika, joka nykyään tulee vastaan elokuvajulisteissa.
Joka silloin yhdeksän vuotta sitten oli samassa pienryhmässä.
Ja säesti itse itseään ja lauloi niin kauniisti.
Juuri ennen minua.
Ja minä lauloin nuotin vierestä ilman säestystäkin.

Hänestä tuli näyttelijä.
Minusta tämmöinen harhailija.

Aika on pysähtynyt kylmyyteen

Ulko-ovella pakkanen tuoksui menneisyydelle.
Ylitetyn kotiintuloajan varastetuille minuuteille.
Ensimmäisille avuttomille suudelmille.
Kylmille hapuileville sormille lämpimällä iholla.
Kahdelle jäähileiselle lonkerolle.

Naapurikorttelin puulämmitys tuoksui kotitien alulle.
Viimeisille metreille, tonnin painoiselle urakalle.
Eteisessä vastaan vyöryi lämpöhalaus.
Tuhannet pienet piikit kiipesivät paidan alle ja pistelivät tunnottomuuden kadotukseen.

Pakkanen palaa vuosittain mukanaan muistot.

Voi, miten kauniisti ystävä laulaa.