Maanantaionni

Onni yllätti minut maanantai-iltapäivänä sohvalta.
Se löysi tiensä kahvikupin ja keskinkertaisen teinielokuvan väliin.
Se luikerteli sisään henkäys henkäykseltä.
Se valtasi rintakehän ja kutkutti sydämen alta.
Se levisi lämpimänä tunteena pitkin kehoa, jäsenestä jäseneen.
Nukahdin siihen, sen syleilyyn.

Pelkkää hjärttaa

Lupasin viimeksi kirjoittaa iloisia asioita. Ja iloista onkin luvassa.
On ilo, ettei koko ajan pelota.
On ilo, että aurinko on paistanut jo kahtena päivänä.
On ilo, että kävimme katsomassa ihastuttavaa asuntoa, jonne vuokranantajan hyvyydestä johtuen muutamme!
On ilo käydä miehen kanssa herkkulounaalla.
On ilo juoda joka aamu smoothie ja tulla siitä virkeäksi.

Se lounas

Se aamusmoothie

Haluaisin uuteen kotiin heti, sen sijaan itse muuttoa en kaipaa lainkaan. Kuten ystäväni K.O on asian ilmaissut, muutto on vittumaisinta mitä ihminen voi itselleen tehdä.

Ei se panikoimalla miksikään muutu

Ei se ollut marraskuun neljäs, vaan lokakuun 29. vuonna 2005 kun kirjoitin ensimmäisen blogikirjoitukseni. Se oli se aamu, jolloin heräsin kymmenen tunnin yöunien jälkeen. Se oli ensimmäinen aamu viikkoihin, kun sain nukuttua heräilemättä vähän väliä.

Olin saanut paniikkikohtauksen kuukautta aikaisemmin, ja olin jatkuvasti varpaillani, milloin seuraava iskee. Olin ahdistunut ja peloissani.
Sittemmin elämä on mennyt aika paljon eteenpäin.

Kuitenkin hetkittäin sama paniikki meinaa yllättää. Kuten perjantaina mökillä kun juuri nukahtaessa hätkähdinkin hereille, ja olin ihan varma, että tulen hulluksi. Tai jos nukahdan, heräänkö enää. Tai eilen jumpassa, jossa pompin niin kovalla sykkeellä, että sormia alkoi tykyttää ja turvottaa, ja olin ihan varma, että sydän räjähtää liiasta paineesta.

Onneksi nykyään, toisin kuin vuonna 2005, osaan rauhoittaa itse itseäni.
Muttei se siltikään kivalta tunnu.

Haluaisin olla aina sellainen, millainen olen kun mikään ei paina.
Kun en jatkuvasti pelkää.
Pelon hetkinä tapailen mielessäni Kaarlo Sarkian runoa Älä elämää pelkää

Älä elämää pelkää/
älä sen kauneutta kiellä/
Suo sen tupaasi tulla/
tai jos liettä ei sulla/
sitä vastaan käy tiellä/
älä käännä sille selkää.

Ja varsinkin kohtaa

Elä pelotta varassa yhden kortin/
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Pitäisi vain uskaltaa elää, eikä käyttää aikaansa pelkäämällä sellaista mihin ei voi vaikuttaa.
On aika raskasta olla luulosairas.

Seuraava postaus on pirteä. Lupaan.
Lupaan myös itselleni, että katson kaikessa tänään hyvää, enkä pelkää yhtään!
(tai vain ihan vähän)

1 kk tiliotteet ja laskut

Tänään vein kirjanpitäjälleni ensimmäisen yrittäjäkuukauden liput ja laput. Kirjanpitäjä ei ollut lainkaan huolissaan, vaan kehotti keskittymään työntekoon.
Vuoden alussa on aika miettiä sitten vähän muitakin asioita (lue: veroja).

Tein raittiuslupauksen seuraavaksi kuukaudeksi.
Sunnuntaina ymmärsin, että olen liian vanha kokopäivän kestävään krapulaan. Sitä ei kestä pää.
Eilen ja toissapäivänä olen viihtynyt tuplajumppatunneilla. Tuntuu, että huokoset oikein puskevat ulos sitä kaikkea myrkkyä, mitä olen niihin imenyt.

Anoppi täyttää ylihuomenna 60, ja menemme juhlimaan sitä mökille. Huomenna on Chisu 45:ssa. En jaksaisi odottaa!

Huomenna elämäni bloggarina täyttää 6 vuotta.
Siitä lisää sitten.

Optimisti onnistuu aina

Kävinpä ajattelemaan asennoitumista.
Sitä, miten kukainenkin sen kuppinsa näkee.
Omani on lähes poikkeuksetta puoli täynnä.
Se on äidiltä perittyjä ominaisuuksia.
"Vaikka mikä olisi, niin ajattelepa, että voisi olla vielä huonomminkin."
Ja kas, oma juttu ei ole enää niin toivoton Juttu.

Iloitsin facebookissa onnistuneesta palkkaneuvottelusta seuraavanlaisesti:

Sain statukseen myös kommentin, joka oli kaikella hyvällä tarkoitettu, mutta joka siitä huolimatta ärsytti. Sen sisältö oli (tietenkin hymiöiden siivittämänä) se, että kyllä se yrittäjän arki vielä iskee silmille.
Huomasin ajattelevani kommenttia vielä monta tuntia sen lukemisen jälkeen, ja mietin, että miksi se vaivaa minua niin paljon.
Tulin seuraaviin tuloksiin.

Ärsyynnyin siitä, että aivan kun minä en tajuaisi, että yrittäjyys on rankkaa, eikä se suinkaan aina ole onnistumista ja ruusuilla tanssimista. Koin kommentin alentuvana päähäntaputteluna "voi sitä pientä, kyllä se karu realismi vielä sieltä tulee, ja sinutkin lannistaa".
En minä luule, että asiat taianomaisesti järjestyvät ja hoituvat.
En minä kuvittele, että yrittäjyyden mukana tullut vapaus tarkoittaisi pelkästään pitkiä kahvihetkiä ystävien kanssa keskellä päivää.
En minä ole optimisti, jolle realismia ei ole olemassa.

Sen sijaan olen ihminen, joka haluaa nähdä vaikeuksissakin mahdollisuuden.
Olen ihminen, joka uskoo, että omalla asennoitumisella voi muokata sitä millaisena elämänsä kokee.
Tuo on mielestäni kummallinen piirre (ja ehkä kovin suomalainen), että kun joku iloitsee jostakin, on heti muistutettava, että eläpä nyt liikaa riemuitse, että kyllä se sykkyys sieltä nurkan takaa vielä sinunkin päällesi kosahtaa.
Ja mitä sitten jos kosahtaakin? Se on sen hetken ongelma.
Elämä on liian lyhyt huolehtimaan etukäteen sellaisesta, jota varmasti murehtii ihan tarpeeksi sitten kun se on ajankohtaista.

Sitäpaitsi, kyseinen riemu johtui rahan lisäksi siitä, että rohkenin ottaa palkkion uudestaan puheeksi sen jälkeen kun se oli jo sovittu. Juttu osoittautui odottetua työläämmäksi, eikä sovittu korvaus ollut mielestäni kohtuullinen.
Olen vielä aika arka ja kokematon näissä asioissa, joten melkein annoin koko asian olla ja ajattelin sitä oppirahojen maksamisena.
Onneksi kollega rohkaisi keskustelemaan asiasta reilusti, ja kas, se kannatti!

Noh, eipä tuo mitenkään vakavaa ole, mutta sai minut entistä vakaammin kannattamaan omaa ajattelutapaani.
Nyt on perjantai, käykäämme siihen ihanan Veronica Maggion tahdissa.

Vaikka lennän, en pelkää

Ystäväpariskuntani on hupsu.
He ovat leikkisiä, kekseliäitä ja yllätyksellisiä.
He ovat sydämellisiä, oikeamielisiä ja tietenkin hirvittävän ihania.
He tekevät toisilleen ja muille kaikenlaista hyvää.

Tällä kertaa vietettiin toisen yllätyssynttäreitä, seitsemän kuukautta jälkikäteen.
Toinen oli järjestänyt toiselle vinkkejä matkalle, joka päätyi sirkuskouluun.
Siellä saimme kahden tunnin huuppaustyöpajan. Pääsimme myös kokeilemaan kaikenlaisia muita sirkusvälineitä.

Rakastuin kankaisiin.
Vaikken uskaltanut tehdä kuin muutaman liikkeen.

Ilmassa leijuessani tunsin oloni riippumattomaksi. Kevyeksi.
Sellaiseksi, jota ei todellisuus paina.
Sillä, vaikka kaikki tuntuu menevän hyvin, olen minä välitilassa.
Murroksessa. Enkä aina ole varma.

Yrittäjä tässä terve!

Viime torstaina sain puhelun, jonka jälkeen hihkuin riemusta.
Minulle oli myönnetty starttiraha. Tulin iloiseksi!

Perjantaina kävin rekisteröimässä toiminimeni.
Toisin kuin mies ehdotti, en antanut sille nimeksi Kärkikkeli.
Eikä mainoslauseeni kuulu:
Artikkeli, kuin artikkeli -homman hoitaa Kärkikkeli.

Vaikka, olisihan se hauskaa.

Anoppi oli saanut rutkasti omenia, joita hän toi meillekin. Niinpä olen ripustanut niitä kuivumaan oikein urakalla.
Ainoa mikä vituttaa, on selkä, joka meinaa mennä istuessa jumiin.

Ihka oma Y-tunnukseni.

Meinasin jo uuvahtaa omenien määrään.
Mutten uuvahtanutkaan, vaan tein piirakan.
Mies oli mielissään. Ja olin minäkin.