Huoleton ja onnellinen

Kas, bloggeri on muuttunut sitten viime näkemmän. No, mikäpä siinä. Saahan sitä muuttua. Onhan minussakin muuttunut jotain viimeisen viikon aikana. Se on jotain, jolle en löydä tarkkaa sanaa, mutta lähimmäksi taitaa päästä huolettomuus.

Jostain ihme syystä olen viime aikoina tuntenut, tai tarkemmin ajateltuna olen ollut tuntematta, jatkuvaa kuolemanpelkoa. Olen vain elänyt. Ja voi miten vapauttavalta ja voimauttavalta se on tuntunut. Olen tehnyt asioita, olen hymyillyt, ole antautunut hetkiin, eivätkä ne ole heti nostaneet pintaan paniikkia.

Muita hyviä asioita on melkein listaksi asti:

- Kivoja töitä
- Syömäjuttuja ja ajanviettoa ystävien kanssa
- Yrttien kasvattamista ja purkittamista
- Tuleva Kööpenhaminan ja Venetsian matka
- Kööpenhaminassa asuvan ystävän näkeminen
- Parsat
- Tyypin tänään tilatut aurinkolasit (se oli niissä toosi komea)

Aurinkokin on paistanut. Olisiko siinä syy tähän kaikkeen?

Cobain, Joplin, Hendrix jne.

Kun minä olin teini-ikäinen eivät nuorena kuolleet rokkarit tuntuneet niin nuorilta.
Nuori oli jotain alle kahdenkymmenen ja yli kolmentoista.
Kun minä olin 27 en ollut soittanut Woodstockissa enkä saanut aikaan mitään muutakaan massoja tärisyttävää. En ollut päässyt edes niihin kouluihin, joista haaveilin. Ja 27-vuotiaana olin niihin liian vanha.

Kun olen 29 tuntuvat nuorena kuolleet rokkarit nuorilta.
Ei ihmekään, että vetivät yliannostuksen. Silloinhan ollaan kuolemattomia ja voiman tunnossa.
Tai monet ovat.
Minä en.
Muistan kyllä, että täällä ollaan lainassa.
Aina muistan sen.

Kyllähän sitä ehtii

Kuukaudessa ehtii kaikenlaista. Ehtii tekemään paljon töitä. Ehtii syömään monia suklaamunia. Ehtii käymään usealla jumpalla ja uimaan useamman kilometrin. Ehtii olla ahdistunut ja iloinen. Ehtii opetella kokonaisen näytelmän vuorosanat ja esittämään ilta toisensa jälkeen rakennusmestari Alquistia.

Ehtii iloita alkavasta keväästä, joka ottaa takapakkia. Ehtii viettää aikaa ystävän kanssa Lahdesta ja oppia uuden lautapelin. Ehtii innostua kauppaan tulleista parsoista ja kokata niitä lounaaksi ja päivälliseksi.

Ehtii suunnittelemaan kesän Italian matkaa ja monia piknikkejä.
Ehtii elämään.
Vielä kun oppisi olemaan pelkäämättä sen loppumista.

Kylmä vesi, voimakas voide

Syksyllä minä ryhdyin käymään ystävän kanssa avannossa.
Ne olivat pyrähdyksiä. Dippailuja.
Portaat ja pylly alas.
Tuskin viittä sekuntia.
Ja tänään, TÄNÄÄN, minä uin portailta rantaan!
Minä uin, vaikka toinen uimatossu hävisi virran mukana.
Minä uin, vaikka pakkasta oli viisi astetta eikä vedenkään lämpötila kovin paljon plussan yläpuolella heilunut.
Minä uin, vaikka kauhistutti ja hirvitti.

Ja mikä tunne sitä seurasikaan.
Mikä mahtava kihelmöinti täytti koko kehon.
Mikä itsensä voittamisen ja euforian tunne valloitti koko mielen.
Minä tein sen!
Minä tein sen!!

Oi avanto, olet huume.
Olet hirveä, kamala, kauhistuttava ja kylmä.
Mutta olet samalla niin taianomainen ja mielihyväinen.
Oi tätä onnea!

Pinnan alla, näkevänä

Ostin uimalasit vahvuuksilla.
Ajattelin selkäuinnin helpottuvan kun silmään valuva vesi ei töni piilareita pois paikoiltaan.
Mistäpä olisin arvannut, että se avaisikin kokonaan uuden maailman.
Vedenalaisen maailman.

Sukelsin.
Siellä se oli, kokonaan uusi ulottuvuus.
Syvyyys, painavuus, vesijuoksijoiden heiluvat jalat.
Lapsuuden maailma.
Samantien palauduin jonnekin ala-asteelle, jolloin uimassa käytiin viikottain ja vedessä oltiin tunteja.
Sinnekö se jäi, likinäköisyydeen alle?

Samantien mummouinti muuttui rintauinniksi.
Aika parani. Sydän pamppaili.
Eikä pelkästä innostuksesta.

Ensi viikolla uimariystävä lähtee opettajaksi.
En jaksa odottaa.
Duussin hehkuttama oikeaoppinen rintauinti, täältä tullaan!

Halu on vahva ja voimakas

Haluaisin ottaa ja varistaa yltäni tämän kaiken.
Tämän toivottoman tarpeen hallita kaikkea.
Tämän hetkeen tarttumattomuuden voiman.
Tämän tuntemattoman pelon.

Haluaisin sukeltaa ja jättää pinnan alle kaiken turhan.
Jokaisen lyttäävän ajatuksen.
Jokaisen turhan taakan.
Jokaisen epätoivon rippeen.

Haluaisin ottaa kiinni kevään ensimmäiset auringonsäteet.
Haluaisin kävellä hangella, joka kantaa.
Haluaisin muistaa miten hyvältä tuntuu laskea pulkalla mäkeä ja luottaa siihen, että alhaalla vatsanpohjassa tuntuu onni, eikä ainainen jännitys.

Haluaisin vain elää ja nauttia siitä.

Yö sairaalassa

Viime yönä istuimme päivystyksessä.
Sisään käveli ihmisiä elämän ääripäistä.
Pappi, vanhus, perheenisä, juoppo, pikkulapsi ja nuoripari.
Jossain toisen ja kolmannen tunnin välissä tunsin oloni turvalliseksi.
Tunsin yhteyttä kelmeässä sairaalavalossa.

Tässä istuimme me, jotka kaipasimme apua.
Jotka tarvitsimme apua.
Eikä kukaan ollut parempi toista.

Kolmen ja puolen tunnin jälkeen nimenhuuto kävi.
Kymmenen minuutin jälkeen Tyyppi palasi reseptin kanssa.
Kuume laski kotona.

Viimeksi oli siellä häiden jälkeen, kun jalka meni rikki.