Mahdollisuus

Olen miettinyt paljon aikaa.
Aikaa aikana ja aikaa käsitteenä.
Olen miettinyt miten aikaa voisi kuluttaa, jouduttaa, ohittaa ajattelematta.
Olen yrittänyt estää itseäni ajattelemasta aikaa.
Ajan hitautta, pysähtyneisyyttä, itsepäisyyttä.
Toivoisin, että olisin ajan valtiatar, joka saisi sen lipumaan sormien välistä kuin veden ja pysymään paikoillaan kuin yhteen muuratut tiilet.

Olen miettinyt paljon onnea.
Onnen jakaantumista, jokaisen vastuuta omasta onnestaan.
Asioiden asettamista mittasuhteisiin.
Ei se ole onnetonta, että joku toinen onnistuu siinä mitä minä kaipaan.
Se on sattumaa.
Se ei ole minulta pois.
Minulla on paljon, riittävästi sellaista, joka tekee onnelliseksi.
Ei sellaisen puuttuminen, mitä ei ole koskaan ollutkaan, pitäisi olla onnellisuuden määrittäjä.

Minulle ei voida luvata mitään.
Siksi minulta ei voida ottaa mitään pois.
On vain mahdollisuuksia ja aikaa.
Ja toivoa.
Ja niin kauan kuin on toivoa, on mahdollisuuksia.

Toivon, että solut minussa ymmärtävät tarttua kiinni, niin minuun kuin mahdollisuuksiin.

Kirjaimia ja toiveita

Syyskuun ensimmäinen oli Oulussa lämmin ja aurinkoinen.
Toisena aamu valkeni märkänä ja tuulisena.
Minulle tämä on päivä, jolloin ajatukset pyörivät tulevien tapahtumien ympärillä.
Jännittävien tapahtumien ympärillä.
Päivänä, jona toivon universumin hyväntahtoisuutta puoleemme.

Ja sen kaiken keskellä myös päivänä, jolloin töitä tulee napsuttaa tahdilla.
Enkä valita, yrittäjästä on ihanaa kun on mitä tehdä.

Liikkeessä

Kesän hiipuessa pois saapui tilalle odotus hoitojen jatkumisesta.
Ja sitten edessä olikin se maanantai uusine tapahtumineen.
Ja vaikka jälleen odotetaan, tuntuu tulevaisuus hymyilevältä.
Matkaan voi tulla vaikka mitä kupruja, mutta ainakin olemme päässeet taas tekemisen vauhtiin.

Se jos mikä piristää.

Eikä sekään haittaa, että ulkona paistaa aurinko.

Eteenpäin

Ja päivien edettyä pala palalta se kaikki sattui vähemmän ja vähemmän.
Kunnes tuli aamu, jolloin mielessä pyörivät tuoreet mustikat, kahvi sekä ulkona paistava aurinko.
Iltapäivään mennessäkään ei ajatuksiin ollut ehtinyt hiipiä odotus, epätoivo, pelko tai kateus.
Ja niin syntyi kesä, joka tyhjensi mielen ja rentoutti kehon.

Eikä suttuisiin tunteisiin olisi voinutkaan sortua sen jälkeen kun sain syliini puolentoista viikon ikäisen ystävän vauvan.

Kyllä semmoinen herättää uskon kaikkeen.
Niissä on maailman toivo.
Minunkin toivoni.

Puolinainen

Miltä se tuntuu kun ympärillä ihmiset kertovat odotusuutisia. Miten heille tulee esikoinen tai toinen.
Miltä se tuntuu kun ajaa sen saman töyssyn ympäri, josta viimeksi ajoi kun pyöräili kuulemaan minä päivänä punktio koittaa.
Miltä tuntuu nähdä sen ihanan lääkärin palaavan lounaalta. Sen, jonka silmät olivat uskoa täynnä.

Ne tuntuvat kuopilta sydänalassa.
Ne tuntuvat potkaisuilta palleassa.
Ne ovat lokakuun jäinen sade luomien alla.

Minä en suostu siihen, että ne tuntuisivat kateudelta. Katkeruudelta. Epäuskolta tai epätoivolta.
Minä en suostu olemaan noiden tunteiden tulkki.
En aio niiden muovata minusta omaansa.

Ne saavat tulla, ne saavat kulkea lävitseni: mutta kotia ette tänne tee!
KOTIA ETTE TÄNNE TEE!

Yksi viiva

Minä olen tyhjää täynnä.
Sillä tavalla kun tällaiset naiset ovat.
Tällaiset valuvikaiset.
Surettaa niin, että oksettaa.

Kuinka monta kyyneltä on kylliksi?
Mikä on se raja, jonka jälkeen osaa taas katsoa eteen päin?
Uuteen koitokseen ja tulevaan kesään.

Kas, nythän voin nauttia cavaa terassilla.

Nyt se on tässä

Pitäisi käydä nukkumaan.
Huomenna on tärkeä aamu. Sellainen jota olen odottanut koko kuluneen vuoden.
Se tekee kaikesta taas piirun verran mahdollisempaa.

On jännittävää huojua toivon ja pelon välillä.
Saman minuutin sisällä saatan lipua toisesta toiseen.

Tämä on ollut oppimatka itseeni.
En ole ihan niin optimisti kuin luulin, mutta ei minusta saa pessimistiä tekemälläkään.
Haluan uskoa onnellisiin loppuihin.
Sellaisiin, jotka saavat liikuttumaan ja tuntemaan maailman hyvyyden.