Viisi viikkoa

Näin meditoidessa pikkutytön, jolla oli minun tukkani ja sinun silmäsi.
En uskalla pitää siitä kiinni, jotten koskaan joudu luopumaan.
Ja voinhan joutua silti, vaikken kiinni pitäisikään.

Äiti lausui puhelimessa Omar Khaijamin säkeet teoksesta Teltantekijä:
"Mut milloinkaan en murehtinut ole päivää kahta:
en päivää, joka jäi jo taa, en päivää tulevaa".

Siitä kun osaisi pitää kiinni.

Sen sijaan lasken viikkoja käänteentekeviin hetkiin: hormonipiikkeihin, ultrauksiin, punkteeraukseen.
Luen sivuvaikutusluetteloita hikoilusta, päänsärystä ja turvotuksesta.
Saan äkkipikaisia raivokohtauksia ja inhottavia kateuspiikkejä.

Voi miten äkkiä elämästä tuli erilaista.
Onneksi sinä olet vierelläni.

Aika, tuo veikeä kumppani

Aurinko paistaa.
Aurinko on paistanut jo monena päivänä tällä viikolla.
Se lämmittää selkää pyöräilessä.
Se tuo huhuja keväästä, vihreästä, lempeästä tuulesta.

Kävin matkalla Etelä-Suomessa.
Kummipoika sai nimen.
Pidin häntä sylissä ja nuuhkin pientä poskea.
Miten pehmeä!
Miten soma!
Mikä suloinen pieni yninä!

Ystävästä oli tullut äiti.

Kaksi kuukautta sitten sain ajokortin.
Kahden kuukauden päästä on vappu.
Aika osaa yhtä aikaa lentää sekä madella.

Perspektiiviä

Eilen tapasin kurdimiehen, joka on odottanut päätöstä turvapaikkahakemukselleen 15 kuukautta.
Viisitoistakuukautta vieraassa maassa. Yksin.
Kolkossa vastaanottokeskuksen pienessä huoneessa yhdessä muiden hakijoiden kanssa. Päivät matelevat eteen päin, ja yöt ovat levottomia, koska osa ei nuku.
Kaikilla on taustalla omat hirveytensä.

Päivät matelevat eteen päin samanlaisina.
Eikä voi  tehdä muuta kuin odottaa.

Onneksi hän löysi avuliaan pariskunnan, joiden luokse sai muuttaa.
Ei enää vastaanottokeskuksen toivotonta tasapaksuutta.

Mutta vieläkään ei päätöstä.

Omat vaikeudet tuntuivat pieniltä.
Minä sentään tiedän missä olen. Tiedän missä lähimmäiseni ovat.
Asetun palapelissä omaan kohtaani.

Seikkailu

Tänä aamuna heräsin siihen, että päätin ajatella jotakin ihanaa. Jotakin joka hymyilyttää.
Loikoilin sängyssä ja mietin viikonlopun keskusteluja.
Parasystävä seisoi lauantaiaamuna ovella ja käski pukea päälle, sillä siit äalkoi syntymäpäivälahjaksi luvattu seikkailu!

Autossa odotti herkkuaamiainen (avokado-bagel, smoothie, kahvia, appelsiinilohkoja ja herkkusuklaita) ja kassillinen lehtiä. Tosin yhtäkään lehteä en ennättänyt edes avata, sillä niin intensiivisiä olivat keskustelut. Puhumattakaan maisemista.
Seikkailu vei Ranualle (ja eläinpuistoon!), Haaparannalle sekä Kemin lumilinnaan.
Oli ihanaa! Oli seikkailuhenkeä, oli huikeita maisemia!

Puhuimme paljon siitä, miten pessimisti ei pety on typerä sanonta, sillä pettyyhän pessimisti. Onko kukaan, joka on aina varautunut pahimpaan oikeasti ollut pettymättä kun pahin sitten sattuu? En usko!
Se kelju tuntuu keljulta kuitenkin. Siinä tapauksessa on siis vain murehtinut yhden asian kahteen kertaan: etu- ja takakäteen.

Niinpä aion uhmata kaikkia keinotekoisia hormoneita, joita kehooni pumppaan:
aion miettiä vain tätä ihmeellistä valoa, joka lisääntyy päivä päivältä (jo yli 8h vuorokaudessa).
Aion nauttia siitä, miten liikkuminen on nykyään ilo.
Aion ajatella kaikenlaisia suloisia ja söpöjä eläimiä.
Aion uskoa, että vaikka täytyy kulkea mutkikasta reittiä, löytyy tien päästä se mitä etsii.
Aion pitää viikonloppuna tulevaa kummipoikaa sylissä ja nuuhkia vastasyntyneen tuoksua koko kärttyisän kroppani täyteen.

Tyyppi esitteli eilen tämän kappaleen. Aion myös kuunnella sitä ja taputella mukana.

Hajatuksia

Tein listaa asioista. Se oli mukavaa.
Yhdeksi kohdaksi tuli hangessa pyöriminen saunasta.

Eilen paistoi aurinko niin, että tuulettomissa kohdissa tunsi sen lämmön.
Se muistutti keväästä. Sulavasta lumesta ja heräävästä luonnosta.
Tästä keväästä tulee erilainen.
Ehkä kivulias.
Hämmentävä.
Vaativa.
Jännittävä.

Sellainen, jossa minun pitää luopua kontrollista.
Se saattaa olla hyväksi.

Täytin kolmekymmentä.
Juhlat olivat ihanat. Ystävät ihania.

Jotakin on muuttunut.
Jätin kaksikymppisyyden taakseni.

Aamun sininen

Ryhdyin kirjoittamaan siitä miten kaunista ulkona on.
Miten tarhalaisten luisteluhetkeä on hilpeä seurata.
Aina joku kaatuu.
Aina joku oppii uutta.

Minäkin olen oppinut uutta.
Meinasin unohtaa, että elämä kantaa.
Sillä se kantaa.
Sitten muistin olevani optimisti ja päätin vain luottaa.

En tiedä millainen kevät on edessä.
Mutten enää pelkää sitä.
Otan sen vastaan kaikissa sen väreissä ja muodoissa.

Viikon päästä olen ollut vuorokauden kolmekymppinen.

Kyyneliä ja ponnistuksia

Näin yöllä rusakon juoksevan kinttupolkua.
Se otti valtavia loikkia, joiden voiman tunsin väsyneissä jaloissani.
Eilinen oli täynnä askelia, jännitystä ja kyyneliä.
Sain ajokortin, jälleen.
Edellisen vuonna 2001.
Sain myös surullisia uutisia lääkäriltä.
Ei mitään kuolemaksi.
Mutta ei helposti uudeksi elämäksi.